Ringillä, kuudes osa: Metsäretkellä

En ole enää Islannissa, mutta silti haluan vielä viime kesän liftausreissua parin merkinnän verran muistella. Muutenkin on niin monista retkistä kuvia ja kertomuksia kerrottavana, että taidan vielä hetken elämääni Islannissa kenelle tahansa lukemaan sattuvalle muistella. Tällä kertaa muistelen ympäriliftauksen päiviä numerot kuusi ja seitsämän. Jäljellä on sitten enää viimeiset pari päivää, jotka osoittautuivat tavallaan varsin kohtalokkaiksi koko Islannissa oloani ajatellen. Mutta asiaan:

Reissun kuudes päivä alkoi perinteisissä reissutunnelmissa eli teltasta heräämällä ja aamupuurolla, joka ei enää maistunut keksitaikinalta. Myvatnin ympäristö oli jotenkin ilmastoltaan kosteaa aluetta, joten tällä kertaa telttaa piti ihan kuivatella. Tuuriksemme leirintäalueella oli kamojenkuivatushökötys, jonne märän teltan saattoi ripustaa kuivumaan ja isot reput ja rinkat jättää säilöön. Itse suuntasimme pienelle päiväkävelylle kevyillä pikkurepuilla. Tarkoitus oli vain patikoida Hverfjallin (lue: kverfjatl) kraaterilla ja sieltä Dimmuborgirin laavametsään, mutta niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, eksyimme islantilaiseen metsään emmekä löytäneet oikeaa suuntaa pelkästään ylös nousemalla. Syytän omituisesti viitoitettua polkua. Joka tapauksessa, löysimme itsemme lähtöpisteesta, joten päätettiin seurata melko selkeästi asfaltilla merkattua tietä. Patikasta tuli siis hieman erilainen kuin toivottiin, mutta hauskaa oli silti. Eväänä oli kuitenkin pullaa ja suklaata, joten ei voi kovin huonosti mennä.

Eikös tämä jo ihan metsältä näytä? Ainakin sinne eksyä voi.

Nousu Hverfjallin muurahaisleijonan pesää muistuttavan kraaterin harjalle oli hikinen ja maisema niin sumuinen, että ei paljon kaunista Mývatnia ja ympäristön uniikkeja pseudokraatereita nähty, mutta kiipeämisestä nyt tulee aina hyvä mieli. Alasmeno oli paljon joutuisampaa, kun melkein pyllymäkeä sai kraaterin rinnettä lasketella. Pikkuisia laavakiviäkin sai sitten kengistänsä kaivella.

Huom! Kuvassa emme ole me!

Dimmuborgirin laavametsä oli varsin erikoinen ilmestys. Laavametsäksi aluetta kutsutaan, koska isohko alue on täynnänsä laavasta muodostuneita pilareita, joissa voi mielikuvituksen päästessä valloilleen nähdä jos jonkinlaisia, melko karmiviakin kasvoja. Sanovat, että pilarit muodostuivat eräässä tulivuoren purkauksessa muutamia satoja vuosia sitten virranneen laavan juostessa alueella olleen järven yli. Järven vesi jäähdytti laavavirtaa alhaalta käsin ja ilma ylhäältä päin, mutta kiehuessaan järven veden piti päästä pakenemaan suoraan ylöspäin laavan läpi jäähdyttäen vielä virtaavaan sulaan kiveen pilareita. (Huom! Sula kivi on kiehuvaa vettä kuumempaa.) Kun vielä sula laava oli jäähtyneiden kerrosten välistä virrannut sinne, minne virtasi, romahti ilman jäähdyttämä kattorakennelma, mutta pilarit jäivät pystyyn muodostaen laavametsän. Että näin minun sanojeni ja ymmärtämäni mukaan. Uskoo ken uskoo. Oikeastihan Dimmuborgirin sanotaan olevan paholaisen olohuone eli ihan on saattanut sisustussuunnittelijakin olla asialla ja ajatella tarkkaan pilareiden Feng Shuita.

Nämä laavapilarit on jo ihan puiden kokoisia. Tuohon metsään voi ihan oikeasti eksyä!

Ihmeteltiin hieman, että miksi oli kamalasti kaikkia joulutonttujen näköisiä hiippareita Dimmuborgirin alueen kuvissa. Syksyllä minulle selvisi, että Islanti yrittää joulutyypeillään matkia Rovaniemen Joulupukin pajaa houkutellakseen Myvatnin alueelle turisteja. Meidät myöhemmin matkaansa noukkinut islantitar tiesi kertoa meille kolmestatoista joulupukista ja joulukissasta. Taisin jo joulun aikaan noista ukoista kertoilla, mutta kertauksena: ukot saapuvat yksi kerrallaan 13 päivän ajan ennen joulua ja tekevät kukin omanlaistansa jäynää. Kiltit lapset saa lahjoja ikkunalaudalle jätettyyn kenkään, tuhmille on luvassa perunoita ja joulumuorin pataan joutuminen. (Ihan oikein niille! Ei saa olla tuhma!) Kissakin saattaa syödä, jos lahjaksi ei saa vaatteita. (Ei ole oikein se, koska silloin on muut tuhmia, kun eivät vaatteita lahjaksi anna eli ei ole itsestä riippuvainen kohtalo!)

Islantitar oli varsin ystävällinen ja heitti meidät ihan kodin ovelle eli Akureyrin leirintäalueen portille saakka. Neuvoi jopa uimahallin sijainnin, jossa seuraavana päivänä sammakoina hartioita avattiin ja höyryhuoneessa vanhaa ihoa kuorittiin. Lisäksi hemmoteltiin itseämme Akureyrin suloisimmassa kahvilassa Blá kannanissa (lue: blau kannan), josta sai islantilaisten kovin rakastamaa porkkanakakkua. Sitä saa nimittäin joka ikisessä kahvilassa, joissain jopa suklaisena versiona!

Seuraavana päivänä meillä oli vain pitkä kyyti saksalaiselta asuntoautoilijalta, ihan Akureyristä seuraavalle leirintäalueelle Laugarbakkiin saakka. Hän eli autoilija oli matkannut elämänsä aikana paljon meitä enemmän ja ympäri maailmaa, käynyt Islannissa ennenkin, pyörinyt Oseaniassa ja Uudessa-Seelannissa, Etelä-Amerikassakin kuulema. Silti muistutti hän, että ei pidä unohtaa myöskään kotimaan matkailua. Sanoi, että Saksa on kaunis maa, mikä nyt oltiin toki jo todettu muutenkin aiemmilla ja äskeisillä reissuilla Saksaan. Sanoi, että meidänkin kannattaisi matkailla enemmän myös Suomessa. Ajatus jäi päähäni koko vaihdon ajaksi, vaikka olinkin koluamassa Islantia. Se tulikin minulle todella tutuksi kaikkine erikoisine kolkkineen ja olen reissannut siellä nyt enemmän kuin monet tapaamani alkuasukkaat. Vielä on paljon myös näkemättä, joten takaisin pitää päästä!

Mutta entäs se Suomi? Noh, olen käynyt Lapissa mummolassa, Helsingissä ehkä neljästi ilman jonkun sohvan jatkuvaa kuluttamista, Tampereella eksyn edelleen. Pohjanmaan ohi olen pikaisesti autoillut, Itä-Suomessa tiedän juuri ja juuri, missä on Varpaisjärvi ja Kuopio, ja nekin vain siksi, että asuin niissä elämäni ensimmäiset vuodet. Voisin yrittää jatkossa turisteilla hieman enemmän myös kotimaassa, täällä kun ei ole ihan yhtä kamalaa kielimuuria kuin muilla mailla! Eihän Tampereeltakaan ole kuin pari hassua tuntia Turkuun, Helsinkiin, Jyväskylään ja vaikka minne paikkoihin siltä ja väliltä. Ja huomenna pohjoisen mummolaa kohti ajellessa voisinkin kiinnittää enemmän huomiota myös sitä määränpäätä edeltäviin paikkoihin!

Kotimatka

Kolme viikkoa sitten olin vielä Islannissa. Olin juuri jättänyt kotini Drápuhlíðilla taakseni. Yövyin islantilaisessa maatalossa islantilaisen perheen luona ja syötin orvoille karitsoille pullosta maitoa. Poikkesin Färsaarilla ja sain kyydin Sveitsin Tanskan suurlähettiläältä. Pyysi lähettämään kuvia lunneista. Lautalla ja Tanskassa törmäsin sattumalta wwoofareihin, joista toisen tapasin myöhemmin Oslossa. Tapaan hänet vielä elokuun aikana Suomessa. Tulee vanhempieni tilalle hetkeksi töihin. Tanskasta menin Berliinin ja hämmentelin, että miten Drápuhlíðin ihmiset ovatkin yhtäkkiä siellä. Kanssakäyminen ja ihmiset tuntuivat samalta kuin Islannissa, paikka vain oli eri. Söin päivällistä ja join viiniä Berliinin kattojen yllä ja ”nautin” helteestä, erityisesti julkisilla kulkiessani. Matkalla Osloon näin samaan aikaan auringon punaiseman horisontin, tähtitaivaan ja salamoivia pilviä. Oslossa helle jatkui, mutta siitä huolimatta kävelimme ympäri kaupunkia ja ihmettelimme, miten erilaisia alueita Osloon mahtuu. Grillattiin ja todistettiin jalkapallohuumaa Saksan voittaessa neljännen maailmanmestaruutensa.

Tänään aamupäivällä olinkin yllättäen Suomessa. Kaikki näytti niin kovin erilaiselta kuin ennen, mutta silti liian tutulta. Kaikki aiemmin koettu tuntui pelkältä unelta. Halusin vain palata takaisin tuohon uneen, joka oli ollut todellisuutta viimeisen vuoden ajan.

Helsingissä odotin Onnibussia lähteväksi ja aika kuoli aivan liian nopeasti, kun sain seurakseni ystävän, jota näen aivan liian harvoin. Oli lohduttavaa saada heti muistutus siitä, että Suomessakin on edelleen ihmisiä, joiden seurassa on hyvä olla. Linja-autossa yritin tappaa aikani nukkumalla, mutta sen sijaan kuuntelin Docventuresia ja mietin ihmisen psyykettä ja rahaa. Niissä on paljon ajattelemista, kumpaakaan en ymmärrä. Auto oli Kuopiossa aikatauluaan edellä, joten odotin hetken ja olin hämmentynyt... En ollut käynyt siellä niin kovin pitkään aikaan. En ollut sinne edes ikävöinyt. Paikka ei tuntunut kotoisalta. Hymy nousi kuitenkin huulille, kun pihaan kurvasi auto, jonka kyydissä olivat isä, äiti, kesää meillä viettävä serkkutyttö ja toinen veljistäni. Se, joka oli pitkään sairaalassa. Tuntui oikeastaan aika hyvältä ja iloiselta, erityisesti nähdä toisen todella kävelevän omin jaloin! Olipa velipoika laittanut minulle eväätkin vielä tunnin kestävälle kotimatkalle. Mitä muuta voi maailmalta palaava pikkusisko kaivata kuin ruisleipää, kanelipullaa, kaurakeksiä, pullollisen kutunmaitoa ja mukillisen mansikoita!

Olisi kai se vaihdon jälkeinen masennus voinut paljon pahemminkin alkaa.