Kotimatka

Kolme viikkoa sitten olin vielä Islannissa. Olin juuri jättänyt kotini Drápuhlíðilla taakseni. Yövyin islantilaisessa maatalossa islantilaisen perheen luona ja syötin orvoille karitsoille pullosta maitoa. Poikkesin Färsaarilla ja sain kyydin Sveitsin Tanskan suurlähettiläältä. Pyysi lähettämään kuvia lunneista. Lautalla ja Tanskassa törmäsin sattumalta wwoofareihin, joista toisen tapasin myöhemmin Oslossa. Tapaan hänet vielä elokuun aikana Suomessa. Tulee vanhempieni tilalle hetkeksi töihin. Tanskasta menin Berliinin ja hämmentelin, että miten Drápuhlíðin ihmiset ovatkin yhtäkkiä siellä. Kanssakäyminen ja ihmiset tuntuivat samalta kuin Islannissa, paikka vain oli eri. Söin päivällistä ja join viiniä Berliinin kattojen yllä ja ”nautin” helteestä, erityisesti julkisilla kulkiessani. Matkalla Osloon näin samaan aikaan auringon punaiseman horisontin, tähtitaivaan ja salamoivia pilviä. Oslossa helle jatkui, mutta siitä huolimatta kävelimme ympäri kaupunkia ja ihmettelimme, miten erilaisia alueita Osloon mahtuu. Grillattiin ja todistettiin jalkapallohuumaa Saksan voittaessa neljännen maailmanmestaruutensa.

Tänään aamupäivällä olinkin yllättäen Suomessa. Kaikki näytti niin kovin erilaiselta kuin ennen, mutta silti liian tutulta. Kaikki aiemmin koettu tuntui pelkältä unelta. Halusin vain palata takaisin tuohon uneen, joka oli ollut todellisuutta viimeisen vuoden ajan.

Helsingissä odotin Onnibussia lähteväksi ja aika kuoli aivan liian nopeasti, kun sain seurakseni ystävän, jota näen aivan liian harvoin. Oli lohduttavaa saada heti muistutus siitä, että Suomessakin on edelleen ihmisiä, joiden seurassa on hyvä olla. Linja-autossa yritin tappaa aikani nukkumalla, mutta sen sijaan kuuntelin Docventuresia ja mietin ihmisen psyykettä ja rahaa. Niissä on paljon ajattelemista, kumpaakaan en ymmärrä. Auto oli Kuopiossa aikatauluaan edellä, joten odotin hetken ja olin hämmentynyt... En ollut käynyt siellä niin kovin pitkään aikaan. En ollut sinne edes ikävöinyt. Paikka ei tuntunut kotoisalta. Hymy nousi kuitenkin huulille, kun pihaan kurvasi auto, jonka kyydissä olivat isä, äiti, kesää meillä viettävä serkkutyttö ja toinen veljistäni. Se, joka oli pitkään sairaalassa. Tuntui oikeastaan aika hyvältä ja iloiselta, erityisesti nähdä toisen todella kävelevän omin jaloin! Olipa velipoika laittanut minulle eväätkin vielä tunnin kestävälle kotimatkalle. Mitä muuta voi maailmalta palaava pikkusisko kaivata kuin ruisleipää, kanelipullaa, kaurakeksiä, pullollisen kutunmaitoa ja mukillisen mansikoita!

Olisi kai se vaihdon jälkeinen masennus voinut paljon pahemminkin alkaa.