perjantai 27. kesäkuuta 2014

Kokemus, josta haluan kertoa

Minulla oli aikaa ajatella ja kirjoitella, kun lautalla matkustin Islannin Seyðisfjörðurista Färsaarien Tórshavniin. Kirjoitin siis tekstin, jonka kirjoittamista olin jo hyvin pitkään miettinyt.

Eli millaista siellä vaihdossa sitten oli olla? Mitäs tuohon nyt sitten sanoisi... Yleensä vaihtokertomusten kai odotetaan kertovan bilettämisestä, reissuista ja ihmissuhdedraamoista. Minun kohdallani oli ehkä hieman toisin, mutta oli se kuitenkin tähän astisen elämäni paras, vaikka samalla myös pahin vuosi. Tällaisen vuoden jälkeen en oikeastaan edes tahtoisi palata Suomeen. En halua palata elämääni Suomessa, Tampereella tai muualla. En halua jatkaa opiskelua. En halua olla töissä. Pelkään, että palaan takaisin vanhoihin toimintamalleihini, olen väsynyt ja masentunut. Mutta toisaalta, juuri nyt en jaksaisi jäädä edes Islantiin. Sitä kyllä haluaisin, varsinkin tämän viimeisen liftausmatkan jälkeen. Enää jäljellä ei vain ole niitä samoja ihmisiä kuin aiemmin, mutta sain viimeisen viikon aikana huomata, että uusiin ihmisiin tutustuminen on Islannissa jotenkin Suomea helpompaa ja mukavampaa. Elämänasenne on leppoisampi. Ei tarvitse tehdä mitään, jos ei jaksa, mutta aina löytyy tekemistä ja seuraakin tarvittaessa. En halua vähätellä kavereita ja ystäviä Suomessa, mutta haluan vähän varoittaa, että taisin vaihtovuoden aikana muuttua enemmän kuin halusin. Kukapa nyt ei vuoden ulkomailla asumisen jälkeen olisi hieman erilainen, kaikkien uusien kokemusten jälkeen.
Halusin vaihtovuodestani hauskaa ja mielenkiintoista uuteen kulttuuriin tutustumista. Nauttia vain omasta elämästäni, keskittyä välillä pelkästään itseeni ja omaan hyvinvointiini, tutustua Islantiin ja islantilaisiin, opetella kieltä, käydä ulkona, lukea kirjoja... Halusin palata Suomeen jotenkin raikkaampana, iloisempana ja avoimempana kuin ennen lähtöäni. Sen sijaan palaan kotiin ehkä hieman aiempaa synkempänä, vaikka sen yritänkin nauruuni peittää. Todennäköisesti edelleen valitan pienistä ja ärsyttävistä asioista, mutta toisaalta osaan myös arvostaa sitä, että asiat eivät ole niin huonosti kuin ne olivat vielä puoli vuotta sitten. Silloin vain toivoin, että ei tarvitsisi enää olla... Mutta toisaalta, ainakin vielä Islannissa osasin välillä nauttia myös pienistä hetkistä, jolloin saattoi vain kuunnella kämppiksen kitarointia tai syödä aamupalaa ja jutella, nuuhkia ranskalaista kahvia. Toisinaan myös onnistuin vain soittamaan kaverille, että lähdetään kahville tai minne vain, liftataan jonnekin. Kaipaan jo nyt ihmisiä, jotka olen tuntenut vasta hetken, sillä he sattuivat olemaan ympärilläni vaikeina hetkinä, joita oli monia ja välillä lähes päivittäin. Pelkään, että Suomessa kukaan ei täysin tiedä tai ymmärrä, mitä jouduin Islannissa ollessani kokemaan. Kukaan Suomessa ei nähnyt, miten vain istuin ja itkin keittiön lattialla, kun jalat eivät enää kantaneetkaan. Kukaan Suomessa ei kuullut uutisia, jotka kuulin ja jotka ihmiset Islannissa kanssani jakoivat. Mutta miten kukaan Suomesta edes olisi voinut olla siellä? Olinhan itse Islannissa.
Olisi kai paljon helpompaa palata, jos olisin voinut olla Islannissa koko vuoden käymättä välillä kotona ja tapaamatta ihmisiä, niinkuin olin suunnitellut. Noh. Pitää vain hyväksyä, että elämä ei aina, tai yleensä, mene niinkuin sen suunnittelee tai toivoo menevän. Kävin Suomessa kolme kertaa, koska melkein heti Islantiin lähdettyäni toiselle isoveljistäni tehtiin kahdeksan aivoleikkausta. Ensimmäisen kuukautenani Islannissa sain Suomesta siis lähinnä huonoja uutisia, kun rutiininomainen leikkaus ei tuntunut millään onnistuvan. Tilannetta ei helpottautt se, että en oikeastaan edes saanut veljen tilanteesta kovinkaan paljoa tietoa, sillä olin huonojen netti- ja puhelinyhteyksien päässä Länsivuonoilla. Lähinnä olin siis äidin tekstiviestien varassa, kun veljeltä meni jo kyky viestittää tilanteestaan itse. Kielikurssin jälkeen aivan elokuun lopussa palasin Suomeen enkä edes tiennyt, milloin voisin palata Islantiin. Syyskuun puolivälissä kaikki tuntui Suomessa olevan jollain lailla parempaan päin, hengenvaaraa ei ainakaan enää ollut, joten uskalsin palata vaihtovuoteeni. Äiti, isä ja toinen veli pitäisivät velipojasta huolen, samoin ahkerasti sairaalassa vierailevat kaverit.
Tilanne ei kuitenkaan hyvän alun jälkeen helpottunut vaan päinvastoin kääntyi pian pahemmaksi. Kävin siis jälleen Suomessa lokakuun aikana katsomassa, miten veli oli jälleen tehotarkkailussa, sillä todettiin, että hänelle oli kaikista elokuun leikkauksista aiheutunut epilepsia. Kunto oli muutenkin huomattavasti syyskuuta huonompi. Marraskuussa tilanne tuntui taas hetken vakaammalta, mutta silti sairaalajakso olisi pitkä. Jouluksi kotiin pääsemisestä ei ollut enää toivoakaan.
Itse olin Islannissa ja yritin keskittyä opiskeluun, joka ei sujunut ollenkaan. Sain paniikkikohtauksia ja olin jatkuvasti ahdistunut. Keskityin vain pysymään järjissäni, olemaan ihmisten seurassa ja olemaan ajattelematta liikoja. Ilman kämppiksiäni ja jo Länsivuonojen kielikurssilta saatuja ystäviäni olisin varmasti romahtanut vieläkin pahemmin. Tilanteestani tiesi tietenkin todella moni, sillä olin muutaman kerran joutunut selittelemään itkuisia silmiäni ja yleistä väsymystäni. Sain kuulla aika monta kertaa yliopistolla, kaupungilla tai bileissä, miten joku ihaili jaksamistani ja vahvuuttani tai miten tuo joku ei itse voisi jatkaa vaihtovuottaan, jos olisi samassa tilanteessa. Noissa tilanteissa oli vaikeinta pidätellä itkua. Tietenkin mietin monta kertaa, että painuisin kotiin! Yleensä oli pelkkää tuskaa olla Islannissa! Kukaan ei tuntunut käsittävän, millaista on olla tuollaisessa tilanteessa, joka alkaa yllättäen hyvin kriittisenä, jatkuu pitkään ja vaikuttaa koko elämään. Silloin ei yksinkertaisesti ole mitään muita vaihtoehtoja kuin jaksaa ja olla vahvana. Olisi vain lisätaakkana muille, jos vielä itsekin luovuttaisi ja sitä ei halua. Suomessa en vain voinut auttaa ketään yhtään sen enempää. Islannissa ollessani saatoin sentään välillä antaa Skypessä raikkaan tuulahduksen ja kertoa muustakin kuin pimeästä Suomesta.
Tampereen sairaala ei alkanut etsiä syytä veljeni huonoon kuntoon tai edes kysyä apua muilta sairaaloilta, joten vanhempani ja muut sukulaiset alkoivat omatoimisesti kysyä apua muualta. Jopa kaverini Islannissa kysyivät neuvoa tutuiltaan. Vanhempani selvittelivät myös mahdollisuuksia vaihtaa sairaalaa Kuopioon, lähemmäksi kotia. Jatkuva Tampereella olo ilman muita tuttuja alkoi jo tuntua raskaalta, varsinkin talven pimeällä. Itse vain yritin parhaani mukaan nauttia elämästä Islannissa, vaikka huoli painoi jatkuvasti. Halusin silti olla joulun poissa kotoa, vaikka lomaa koulusta olikin kokonainen kuukausi. Päätös ei ollut helppo ja se oli ehkä myös itsekäs, mutta en nähnyt syytä mennä Suomeen. Tunsin tarvitsevani lomaa kaikesta. Tietenkin joulun aika oli koko perheelle jo muutenkin rankka, mutta en vain olisi jaksanut matkustaa yksin Suomeen vain olemaan veljeni vuoteen äärellä. Minusta ei olisi ollut siellä mitään iloa. Tuntui tietenkin pahalta vaatia sitä muiltakaan perheeni jäseneltä, sillä he olivat viettäneet siellä lukemattomia tunteja. He vain sattuivat olemaan lähempänä kuin päivän matkustamisen päässä.
Kävin Suomessa kuitenkin jälleen tammikuuun lopussa. Tulin silloin heti kipeäksi ehkä voinut lopulta vierailla veljeni luona kuin kolme kertaa viikon aikana. Tuolloin hänet oli jo siirretty Kuopioon ja hoidon laatu tuntui parantuneen, mutta hänen tilansa ei kuitenkaan kohentunut. Hän ei jaksanut edes kättäni puristaa. Päätettiin, että leikataan vielä kerran. Ajatus leikkauksesta oli tietenkin todella, todella pelottava, mutta muita vaihtoehtoja ei tuntunut enää olevan. Siispä leikattiin... Leikkausta edeltävän viikon hypin seinille ja panikoin odottaessani, mutta niin tekivät varmasti muutkin. Pelotti todella, että veljeni ei kestäisi leikkausta tai se ei onnistuisi tai pieleen menisi kaikki, mikä oli sentään vielä jollain lailla kunnossa.
Leikkaaminen oli kuitenkin varmasti oikea ratkaisu. Heti leikkauksen jälkeen vastaukset kysymyksiin saatiin käden puristamisen sijasta puhumalla. Oli ihmeellistä kuulla tuosta! Puhe oli kuitenkin ollut hyvin vaikeaa ja jopa mahdotonta jo pitkän aikaa. Muutenkin kunto tuntui paranevan suhteellisen nopeasti tuon leikkauksen jälkeen. Käsien ja jalkojen liike ja voima palautuivat pian. Puolen vuoden makaamisen jälkeen lihakset olivat tietenkin huonossa kunnossa. Helmikuun lopulla lääkärien mielipide tosin oli, että potilas ei todennäköisesti koskaan enää kunnolla kävelisi, päättäisi opintojaan saati selviytyisi arjestaan yksin. Tuo oli tietenkin raskas uutinen, vaikka sitä oli jo pitkään odotettu ja pelätty... Jäin sen takia jopa pariksi päiväksi kotiin vain olemaan ja ajattelemaan, sillä opiskelumotivaatio meni sen siliän tien. Mitä oli enää väliä minun opiskeluillani tai elämälläni, kun toinen ei mistään samanlaisesta voisi enää koskaan edes haaveilla?
Mutta toisinaan eivät taitavimmatkaan lääkärit osaa ennustaa, miten potilas lopulta kuntoutuu. Heidän pitää osata kertoa se pahin mahdollinen vaihtoehto. Kuukausi huonon ennusteen saamisen jälkeen eli maaliskuun lopulla kumoutui alas ensimmäinen lasillinen vettä sitten syyskuun. Pian sen jälkeen päästiin eroon mahaan ruokaa vievästä letkusta, sillä jos juominen onnistui, onnistuisi myös syöminen. Syömisen aloittamisen jälkeen kuntouminen lähti edistymään uskomattoman nopeasti. Ensin juotiin, sitten syötiin, pian jaksettiin jo istua 15 minuuttia eikä siitä mennyt kauaa, kun jo pyörätuolilla itse rullailtiin. Ensimmäinen facebook päivitys huhtikuun alussa sai minut nauramaan ja itkemään onnesta kesken kielioppiluennon. Pääsiäisenä velipoika pääsi ensimmäistä kertaa kotiin vanhempieni luokse. Tuolloin hän ei vielä jaksanut sängyssä omaa kylkeään kääntää, mutta puhe sujui lähes normaalisti ja käsien liike sujui hyvin. Seuraavalla kotikäynnillä pari viikkoa myöhemmin hän jaksoi kuitenkin jo nostaa itsensä pyörätuoliin! Siitä ei mennyt kuin pari viikkoa, kun näin skypessä veljen jo kävelevän lyhyen matkan toisen veljeni varmistaessa. Tuosta parin viikon päästä fysioterapeutti jo kielsi pyörätuolin käytön, että ei vain laiskistuttaisi, mutta kepitkin lensivät nurkkaan jo viikon päästä! Nyt veli on jo siinä kunnossa, että jopa pyöräily onnistuu. Apua ei tarvita enää melkein suunnilleen mihinkään. Ja mikä tärkeintä, pään toiminnassa ja järjen juoksussa ei tunnu olevan mitään vikaa tai ongelmaa, vaikka tietenkin väsymys iskee helpommin kuin ennen. Se on tietenkin kaiken koetun jälkeen hyvin ymmärrettävää. Pää ja kroppa ovat vielä vasta toipumassa rankasta kokemuksesta, ja sille pitää antaa aikaa. Muistoja ei syksyltä liikoja ole, mutta se on kai ainakin toistaiseksi vain hyvä. Toisaalta meille muille on vaikeaa se, että hän ei muista, miten paljon meitä on pelottanut, vaikka itseään on varmasti silloin pelottanut vielä meitä enemmän. Ei varmasti ollut helppoa herätä jokaiseen päivään eilistä huonommassa kunnossa... Mutta nyt on asiat viimeinkin toisin!
Minulle pitäisi nyt siis olla ja onkin paljon pelättyä helpompaa palata Suomeen. Jos olisin voinut jättää tämän kaiken kokematta, olisin sen enemmän kuin mielelläni tehnyt. En soisi tällaista kokemusta kenellekään. Ei ole todellakaan helppoa olla kaukana perheen ja tuttujen ihmisten luota, kun joku läheinen on sairaalassa. Silloin on entistäkin tärkeämpää pitää yhtä perheen kanssa, mutta myös ympäröidä itsensä niillä ihmisillä, jotka tarjoavat apuaan. Sekin pieni twisti tässä kaikessa loppujen lopuksi oli, että ilman tätä epäonnea en varmaan olisi näin läheinen Islannista saatujen ystävieni kanssa. Jotkut sanoivatkin, että meidän porukasta ei olisi varmaan ilman Ollia näin läheistä tullut. Kaikki halusivat olla minun tukenani huonoina hetkinä ja jakaa ilouutiset. Minun murheeni antoi myös muille tilaisuuden kertoa omista ikävistä selviytymistarinoista, jotka antoivat uskoa huomiseen. Opittiin, että elämä ei ole aina reilu, mutta siitäkin huolimatta ja ehkä juuri siksi on tärkeintä vain keskittyä siihen, mitä sillä hetkellä on. Oli se sitten kuppi kaakaota, sohvalle porukalla käpertyminen, iltakävely, sinfoniaorkesterin konsertti tai Adventure Time. Sillä hetkellä ei ole mitään muuta.


Tällä hetkellä on vain aikaa ajatella, Färsaaret, kesäilta, harmonikka ja islantilaisia ympärillä aiheuttamassa ikävää Islantiin. Niistä aion nyt vielä pari päivää täällä nauttia parhaani mukaan. En aio ajatella, että en halua palata Suomeen, sillä sinne paluu on kuitenkin lopulta edessä.. Eikä se varmasti niin kamalaa loppujen lopuksi edes ole, vaikka erilaista elämä tuleekin varmasti olemaan. Lopulta se on pelkkää elämää huolineen ja murheineen, mutta myös iloineen.

2 kommenttia:

  1. Ihanaa, että veljesi on kuntoutunut noin hyvin. Tämä sun rehellinen teksti varmasti myös helpottaa sun paluuta, kun ihmiset tietää mistä tilanteesta olet palaamassa.

    Toivon sulle huikeita lomapäiviä Färsaarille!

    VastaaPoista
  2. Rohkea ja vahva kirjoitus Enni, en osaa kommentoida oikein muuta nyt mut tiedät että oon lukenu. Oot rakas! ♥ t. Anni

    VastaaPoista