Paluu vanhaan

Palasin Tampereelle.

Olen ollut täällä reilut kaksi vuorokautta ja eksynyt jo kolmesti. Sijainnit eivät olekaan enää siellä, missä muistin.

Muutin omaan uuteen huoneeseen eli Ollikin pääsi takaisin omaan huoneeseensa. Koska en itse ollut pakannut omia muuttolaatikoitani edellisessä asunnossa, oli jokaisen laatikon sisältö yllätys. Parasta oli löytää jälleen vanhat vaatekappaleet, joiden olemassaolon oli Islannissa ollessa unohtanut. Ei tarvitsekaan lähteä ostamaan uusia housuja ihan heti, kun täältä kerran löytyi.

Mukanani Tampereelle tuli meillä kotona viime viikon töissä eli kyläilemässä ollut kanadalainen Charles, johon törmäsin alunperin Kööpenhaminassa, tapasin uudelleen Oslossa ja nyt hyvästelin matkalleen Budapestiin. Pienen riskin ottamisen kautta sain elämääni hyvän uuden ihmisen, jonka uskalsin kutsua vanhempieni luokse tutustumaan elämään luomutilalla. Kannatti, koska juttua matkustelusta ja maailmasta meillä molemmilla tuntui riittävän.

Charlesin lähdön jälkeen jäin Tiinan ja minun asuntoon ihan yksin. Ensimmäistä kertaa ihan yksin sitten viime vuoden heinäkuun. Luulin, että ahdistuisin enemmänkin, että seinät kaatuisivat päälle, mutta tunne oli oikeastaan ihan ok, siedettävä. Koetin hetken löytää jotain, mikä aiheuttaisi ahdistusta, mutta luovutin pian. Sen sijaan lähdin kaverin kanssa kaljalle. Mitä sitä eloaan ahdistelemaan, kun Islannin tuttuja on ihan kohta tulossa kylään oikein monen viikon ajaksi.

Tämän päivän eli keskiviikon olin varannut velvollisuuksille, yksinäiselle jurottamiselle ja tottumiselle siihen, että olen taas täällä. Päivä menikin kämppää koristellessa ja tärkeitä asioita hoidellessa. Maistraatti halusi tietää, että olen palannut Suomeen, joten kävin passini näyttämässä. Oikeastaan podin aamusta myöhäiseen iltapäivään saakka kovaa päänsärkyä, joka ei helpottanut tukan kiskomisella tai joogatiilillä. En ymmärrä, mistä noita särkyjä on viimeisen vuoden aikana tullut.. Tai no, on kai tässä vähän jotain stressiä ollut, hmmm, pikkujuttuja, heh. Hartiatkin on ihan jumissa. Noh, totesin jälleen, että ei kipua kannata liian pitkään tuntea, nappasin särkylääkkeen ja lähdin sanomaan heippa opiskelukavereille. Näyttämään, että minä palasin, mutta heti samalla jo eräs toinen lähtee. Tukholmaan. Sentään ehdittiin hetki törmätä. Se siis siitä yksinäisestä päivästä, seurassa oli kyllä kivempaa!

Vasta nyt Tampereelle palattuani tajusin, että olin poissa yhden vuoden. Minulle elämä jatkuu siitä, mihin se lähtiessäni jäi. Menin nukkumaan eilen illalla, näin monia unia, painajaisia, todennäköisesti uneksinkin paljon, heräsin aamulla yhtä väsyneenä kuin illalla nukkumaan mennässäni, kuten tapanani yleensä on. On edelleen heinäkuu 2013. En tiedä, miten muut sen tekivät, mutta jotenkin he ovat kaikki nähneet samoja tai vähintäänkin usein sivuavia unia ja elävät vuotta 2014.

Hämmentää...

Mutta hämmennyksestä huolimatta olen iloinen siitä, että olen palannut. Ikävä on kova, mutta kyllä Tampereella nyt ainakin yhden vuoden taas viihtyy.

Vuosi sitten

Viimeiset kaksi viikkoa Suomessa olen pohdiskellut vain, että missäs olin vuosi sitten. Helppoon kysymykseen helppo vastaus, olin aloittelemassa elämääni Islannissa. Tasan vuosi sitten liftaaminen saaren ympäri oli jo suoritettu ja ensimmäinen ilta ulkona Reykjavíkin yöelämässä, vieläpä paikallisessa homobaarissa eli Kikissä parin paikallisen ja parin Brasiliasta Islantiin muuttaneen kanssa koettu. Vuosi sitten huomenna oli tarkoitus Tiinan lähteä takaisin Suomeen, minun kohti Länsivuonoja ja kolmen viikon kielikurssia. Veli oli jo sairaalassa odottelemassa aivo-selkäydinnesteen kirkastumista ja kolmatta leikkaustaan. Vuosi sitten huomenna juttelin ensimmäistä, mutta onneksi en viimeistä kertaa monen ihmisen kanssa. Matkalla linja-autolle tapasin ensimmäisen tuttuni Islannista, suomalaisen Marjan. Oli hauska sattuma ”joutua” puhumaan heti ensimmäisenä suomea, mutta olen siitä kyllä ihan iloinen. Marjaa kävin moikkaamassa lopulta tänä kesänä Oslossa saakka. Yhdeksän tunnin bussimatkan istuin saksalaisen Lauran vieressä. Hän kertoi jo tuolloin tuntevansa erään suomalaisen tytön, joka on nyt vuoden päästä menossa naimisiin. Kertoi jo silloin häiden olevan Tampereella ja kysyi, että voisinko mahdollisesti majoittaa. Lupauduin heti, vaikka oltiin tunnettu ehkä tunti. Jouluna selvisi, että minäkin tunnen tämän tytön, joka menee naimisiin ja jonka kanssa Laura oli kotiinpaluunsa jälkeen Berliinissä kaljalla. Nyt tänä vuonna kuukausi sitten olin Lauran talon katolla juomassa viiniä ja syömässä jäätelöä. Puolentoista viikon päästä Laura tulee minun vieraaksi muuten vaan ja kaverinsa eli minunkin tuttuni häävieraaksi Tampereelle (btw, hääonnet, Maija, jos satut lukemaan!!). Tampere-yhteyksiä löytyi heti bussimatkalla muitakin, nimittäin siellä myös opiskeleva Sini, joka lähti Islannista jo joulun alla. Kevään aikana ollaan oltu yhteyksissä vain silloin tällöin, mutta toivottavasti tavataan taas mahdollisimman pian, kun molemmat palataan Tampereelle.

Vuosi sitten huomenna tapasin myös ensimmäistä kertaa saksalaisen Annan, jonka kanssa jaoin huoneen kolmen viikon ajan ja näin lähes joka päivä Islannissa ollessani. Tuon Annan kanssa minulla oli vuoden aikana monia, monia, monia!, hyviä keskusteluja, tuon Annan kanssa puhuin tunteista ja ajatuksistani enemmän kuin kenenkään kanssa pitkään aikaan. Tuolle Annalle kerroin ensimmäisenä, kun sain huonoja uutisia tai voin huonosti. Tuo Anna oli vieressäni aina kun tarvitsin olkapäätä, jota vasten vain itkeä tuntikausia ilman muuta syytä kuin yleinen epävarmuus elämästä ja tulevaisuudesta, tai kaveria, jonka kanssa nauraa niin, että mahaan sattuu. Jos ystävyydestä voisi sanoa, että se oli rakkautta ensisilmäyksellä, voisin käyttää sitä tästä ystävyydestä, jonka koen kehittyneen Annan ja minun välille.

Vuosi sitten ylihuomenna meillä oli kielikurssin ensimmäinen kolmituntinen luento kahtine kahvitaukoineen. Tuolla luennolla opin, että saksalaiset Julian ja Kim olivat opiskelleet islantia ennenkin, kuten Annakin. Julianin ja minun ensimmäinen kahdenkeskinen keskustelu ei tosin mennyt niin hienosti kuin vuoden aikana kehittyneen ystävyyden perusteella olisi voinut luulla. Ensimmäinen keskustelu tapahtui matkalla käytävältämme ruokasaliin. Julian sanoi, että tykkää hiustyylistäni tosi paljon. Minä hämmennyin ja sanoin: kiitos, niin minäkin. End of the conversation. Loppuvuoden ajan muisteltiin tuota keskustelua ja Julian harkitsi vakavasti leikkaavansa pitkät punaiset hiuksensa niskan osalta samanlaisiksi kuin minulla. Julianista tuli siis yksi Drápuhlíðilla paljon aikaa viettäneistä ja minun Islantini kannalta tärkeistä henkilöistä, jonka lauluääntä, naurua ja kömpelyyttä kaipaan todenteolla. Onneksi on tavattu Islannin jälkeisenä aikana jo kerran ja tavataan taas reilun kuukauden kuluttua Julianin tullessa Suomeen reissaamaan kaverinsa kanssa. Myös Julian kysyi jo vuosi sitten majoitusmahdollisuuksista Tampereella. Nyt majoitan hänet enemmän kuin mielelläni ja puhun islantia niin paljon kuin ehdin.

Myös Kimiin tutustuin vuosi sitten ylihuomenna. Tällä hetkellä tänä vuonna Kim on Puolassa, mutta tulee pian Suomeen kurssille, ja loppukuusta minun vieraakseni Tampereelle. Heti Kimin vierailun jälkeen saan vieraakseni Davidin, Drápuhlíðin kodin minulle ehkä läheisimmän kämppäkaverini, jonka kanssa voin puhua ihan mistä vain. Ilman Davidia (tietenkään muita tuttavuuksia vähättelemättä!) en olisi ehkä selviytynyt tästä vuodesta näissäkään vähissä järjissä. David oli tuolla samalla kielikurssilla, mutta hän on oikeasti niin ujo, että ei tainnut puhua kovinkaan monen kanssa. Muistan hänet sieltä vain sinä laihana poikana, joka soitti aina kitaraa tai pianoa. Sen sijaan huonekaverinsa Hanneksen, vuosi sitten tulevan naapurimme, opin tuntemaan myös kielikurssilla. Daividn lailla Hannes oli noita ihmisiä, joiden ansiosta opin kuuntelemaan musiikkia ja juomaan teetä.

Vuosi sitten pari päivää myöhemmin tapasin myös ihastuttavan ranskattaren nimeltään Tania, jonka kanssa jaoin kiinnostuksen ja innostuksen teatteriin ja tanssimiseen. Tanian kanssa loimme pieneen sisäpiiriimme käsitteen hallway party, ihan vain koska käytävässä oli aina enemmän tilaa tanssia ihan oikeasti. Tania joutui lähtemään Islannista jo ennen joulua, mutta onneksi tyttö teki come backin myöhemmin keväällä ja saapui iloksemme Berliiniin myös nyt kesällä. Seuraavasta näkemisestä ei ole vielä tietoa, mutta onneksi nähdä voi edes jollain lailla skypen välityksellä. Skypessä voidaan ainakin tapamme mukaan purista ja leikkiä R2D2:ta, vaikka Tanialla onkin hieman eri murre.

Viimeiset kaksi viikkoa olen mietiskellyt, millaista oli vuosi sitten. Viimeiset kaksi viikkoa olen kaivannut ihmisiä, joihin tutustuin Islannissa. Olen vain miettinyt ja odottanut, että milloin tapaan heidät taas. Suunnitellut ostavani lentoja, aikatauluttanut elämääni ja etsinyt aukkoja reissaamiseen tulevan vuoden aikana. En silti ajatellut, että jo näin pian Islannin jälkeen tapaisin näin monia heistä täällä Suomessa, ja vieläpä niitä läheisimpiä! Aika onnellinen tuuripelle olen siis saanut olla, kun meillä nykyajan nuorilla on niin hyvät mahdollisuudet reissata ja tavata taas. Ei elämä vaihdon jälkeen lopu, kun vaihto loppuu. Elämä ihmisten kanssa näyttää onneksi jatkuvan myös ilman Islantia. Tämä olkoon lohdutuksena niille, jotka nyt lähtevät kohti omia Islantejaan.