Paluu vanhaan

Palasin Tampereelle.

Olen ollut täällä reilut kaksi vuorokautta ja eksynyt jo kolmesti. Sijainnit eivät olekaan enää siellä, missä muistin.

Muutin omaan uuteen huoneeseen eli Ollikin pääsi takaisin omaan huoneeseensa. Koska en itse ollut pakannut omia muuttolaatikoitani edellisessä asunnossa, oli jokaisen laatikon sisältö yllätys. Parasta oli löytää jälleen vanhat vaatekappaleet, joiden olemassaolon oli Islannissa ollessa unohtanut. Ei tarvitsekaan lähteä ostamaan uusia housuja ihan heti, kun täältä kerran löytyi.

Mukanani Tampereelle tuli meillä kotona viime viikon töissä eli kyläilemässä ollut kanadalainen Charles, johon törmäsin alunperin Kööpenhaminassa, tapasin uudelleen Oslossa ja nyt hyvästelin matkalleen Budapestiin. Pienen riskin ottamisen kautta sain elämääni hyvän uuden ihmisen, jonka uskalsin kutsua vanhempieni luokse tutustumaan elämään luomutilalla. Kannatti, koska juttua matkustelusta ja maailmasta meillä molemmilla tuntui riittävän.

Charlesin lähdön jälkeen jäin Tiinan ja minun asuntoon ihan yksin. Ensimmäistä kertaa ihan yksin sitten viime vuoden heinäkuun. Luulin, että ahdistuisin enemmänkin, että seinät kaatuisivat päälle, mutta tunne oli oikeastaan ihan ok, siedettävä. Koetin hetken löytää jotain, mikä aiheuttaisi ahdistusta, mutta luovutin pian. Sen sijaan lähdin kaverin kanssa kaljalle. Mitä sitä eloaan ahdistelemaan, kun Islannin tuttuja on ihan kohta tulossa kylään oikein monen viikon ajaksi.

Tämän päivän eli keskiviikon olin varannut velvollisuuksille, yksinäiselle jurottamiselle ja tottumiselle siihen, että olen taas täällä. Päivä menikin kämppää koristellessa ja tärkeitä asioita hoidellessa. Maistraatti halusi tietää, että olen palannut Suomeen, joten kävin passini näyttämässä. Oikeastaan podin aamusta myöhäiseen iltapäivään saakka kovaa päänsärkyä, joka ei helpottanut tukan kiskomisella tai joogatiilillä. En ymmärrä, mistä noita särkyjä on viimeisen vuoden aikana tullut.. Tai no, on kai tässä vähän jotain stressiä ollut, hmmm, pikkujuttuja, heh. Hartiatkin on ihan jumissa. Noh, totesin jälleen, että ei kipua kannata liian pitkään tuntea, nappasin särkylääkkeen ja lähdin sanomaan heippa opiskelukavereille. Näyttämään, että minä palasin, mutta heti samalla jo eräs toinen lähtee. Tukholmaan. Sentään ehdittiin hetki törmätä. Se siis siitä yksinäisestä päivästä, seurassa oli kyllä kivempaa!

Vasta nyt Tampereelle palattuani tajusin, että olin poissa yhden vuoden. Minulle elämä jatkuu siitä, mihin se lähtiessäni jäi. Menin nukkumaan eilen illalla, näin monia unia, painajaisia, todennäköisesti uneksinkin paljon, heräsin aamulla yhtä väsyneenä kuin illalla nukkumaan mennässäni, kuten tapanani yleensä on. On edelleen heinäkuu 2013. En tiedä, miten muut sen tekivät, mutta jotenkin he ovat kaikki nähneet samoja tai vähintäänkin usein sivuavia unia ja elävät vuotta 2014.

Hämmentää...

Mutta hämmennyksestä huolimatta olen iloinen siitä, että olen palannut. Ikävä on kova, mutta kyllä Tampereella nyt ainakin yhden vuoden taas viihtyy.