Tunnelmia maanpinnalta

Aika on hurahtanut. En ole hirveästi edes uhrannut ajatuksia muistojen nettiin kirjoittamiselle. Nyt tuli vain sellainen olo, että jotain voisin taas naputella, koska kouluasioihin keskittymistä haluan vältellä viimeiseen hetkeen saakka. Sehän ei ole tietenkään millään lailla järkevää, jos tästä keväästä aikoo jotenkin täysipäisenä selviytyä.

Noh, mutta ainakin voin lohduttautua ajatuksella siitä, että toukokuun lopussa pääsen taas Islantiin. Tällä kertaa velipoikakin on mukana! On aika uskomatonta ajatella kaikkea sitä, mitä oli vuosi sitten. Kävin silloin Suomessa katsomassa veljeä, jonka käden puristus oli niin heikko, että sen juuri ja juuri pystyi tuntemaan. Pelotti todella, että mitä elämästä enää tulee. Olisiko arki Suomessa vain sairaalavierailuita ja pärjäämistä? Islanti oli tuolloin se pelastava ihmemaa, jossa sain olla maanpaossa kaikkea tuota ikävää ja kamalaa, jota kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan.

Nyt helmikuussa 2015 arki näyttää kuitenkin vuoden takaiseen verrattuna aika valoisalta. Tuo samainen veli on päässyt sairaalasta, löytänyt tyttöystävän ja muuttanut hänen kanssaan yhteen. Kävelee, kohta se jo juokseekin. Kuntoutuminen on siis ollut uskomattoman nopeaa. Voi sanoa, että hänellä menee viime vuodesta huolimatta paremmin kuin monella muulla! Välillä miettii, oliko koko sairaalajakso pelkkää pahaa unta.

Silti oma kuntoutumiseni viime vuodesta on ollut aika vaihtelevaa. Kaikista koettelemuksista toipumisen lisäksi painaa edelleen post-erasmus. Ikävä Islantiin on jokapäiväistä. Kaipaan sitä tiivistä porukkaa, joka hengaili yhdessä lähes joka ilta ruoanlaiton tai leffan merkeissä ja oli aina valmis räjäyttämään tajuntansa pelkästään yötaivasta katselemalla. Tajusin taas, miten ainutlaatuinen kokemus opiskelijavaihto on. Sinne lähtiessä kaikki ovat samassa veneessä, kenelläkään ei ole uudessa maassa tuttuja, mutta halu tutustua muihin on valtava. Uutta arkea rakennetaan yhdessä. Missään muussa elämänvaiheessa ei taida samanlaista tilannetta tulla enää vastaan. Lisäksi oli aikamoinen shokki nähdä, mitä se normaali arki Suomessa taas onkaan. Vanhojen kavereiden elämä ei tietenkään ole pysähtynyt samalla tavalla kuin omani. Heidän elämänsä on mennyt eteenpäin ja ihmissuhteet ja kaveriporukat ovat erilailla painotettuja kuin ennen. Välillä tuntuu kuin itse olisi jäänyt kaikesta hitusen jälkeen tai paitsi tai jotain. Tukin kuitenkaan. Kaiken tämän päälle – tai kaikesta tästä johtuen – opiskelumotivaationi on ollut lähes koko ajan hukassa. Vastoin kaikkia tapojani olen jättänyt kaikki ylimääräiset kurssit pois. Tavoitteena on tällä hetkellä vain selvitä kandiin vaadittavista kursseista ja kirjoittaa tutkielma valmiiksi ennen vappua. Tämä tuntuu mahdottomalta tehtävältä, kun pelkkä normaalista jokapäiväisestä elämästä selviäminenkin vie niin paljon voimia. Silti en malttanut olla ottamatta vastaan tarjottua työpaikkaa tai lähtemättä mukaan teatteriprojektiin. Työ tietää säästöön saakka riittävää rahaa ja teatteri ajoittaista keskittymistä johonkin luovaan ja mukavaan. Lisäksi maaliskuussa ensi-iltansa saavan esityksen nimi on Vituttaa (mainos mainos).

Välillä tuntuu, että keskityn liikaa Islannin ikävöimiseen sen sijaan, että panostaisin ihmisiin täällä. Omatunto. Siitä huolimatta odotan toukokuun loppua kuin kuuta nousevaa.