Aika on
hurahtanut. En ole hirveästi edes uhrannut ajatuksia muistojen nettiin
kirjoittamiselle. Nyt tuli vain sellainen olo, että jotain voisin taas naputella,
koska kouluasioihin keskittymistä haluan vältellä viimeiseen hetkeen saakka. Sehän
ei ole tietenkään millään lailla järkevää, jos tästä keväästä aikoo jotenkin
täysipäisenä selviytyä.
Noh, mutta
ainakin voin lohduttautua ajatuksella siitä, että toukokuun lopussa pääsen taas
Islantiin. Tällä kertaa velipoikakin on mukana! On aika uskomatonta ajatella
kaikkea sitä, mitä oli vuosi sitten. Kävin silloin Suomessa katsomassa veljeä,
jonka käden puristus oli niin heikko, että sen juuri ja juuri pystyi tuntemaan.
Pelotti todella, että mitä elämästä enää tulee. Olisiko arki Suomessa vain sairaalavierailuita
ja pärjäämistä? Islanti oli tuolloin se pelastava ihmemaa, jossa sain olla
maanpaossa kaikkea tuota ikävää ja kamalaa, jota kenenkään ei pitäisi joutua
kokemaan.
Nyt helmikuussa
2015 arki näyttää kuitenkin vuoden takaiseen verrattuna aika valoisalta. Tuo
samainen veli on päässyt sairaalasta, löytänyt tyttöystävän ja muuttanut hänen
kanssaan yhteen. Kävelee, kohta se jo juokseekin. Kuntoutuminen on siis ollut
uskomattoman nopeaa. Voi sanoa, että hänellä menee viime vuodesta huolimatta
paremmin kuin monella muulla! Välillä miettii, oliko koko sairaalajakso pelkkää
pahaa unta.
Silti oma
kuntoutumiseni viime vuodesta on ollut aika vaihtelevaa. Kaikista
koettelemuksista toipumisen lisäksi painaa edelleen post-erasmus. Ikävä
Islantiin on jokapäiväistä. Kaipaan sitä tiivistä porukkaa, joka hengaili
yhdessä lähes joka ilta ruoanlaiton tai leffan merkeissä ja oli aina valmis
räjäyttämään tajuntansa pelkästään yötaivasta katselemalla. Tajusin taas, miten
ainutlaatuinen kokemus opiskelijavaihto on. Sinne lähtiessä kaikki ovat samassa
veneessä, kenelläkään ei ole uudessa maassa tuttuja, mutta halu tutustua muihin
on valtava. Uutta arkea rakennetaan yhdessä. Missään muussa elämänvaiheessa ei
taida samanlaista tilannetta tulla enää vastaan. Lisäksi oli aikamoinen shokki
nähdä, mitä se normaali arki Suomessa taas onkaan. Vanhojen kavereiden elämä ei
tietenkään ole pysähtynyt samalla tavalla kuin omani. Heidän elämänsä on mennyt
eteenpäin ja ihmissuhteet ja kaveriporukat ovat erilailla painotettuja kuin
ennen. Välillä tuntuu kuin itse olisi jäänyt kaikesta hitusen jälkeen tai
paitsi tai jotain. Tukin kuitenkaan. Kaiken tämän päälle – tai kaikesta tästä
johtuen – opiskelumotivaationi on ollut lähes koko ajan hukassa. Vastoin
kaikkia tapojani olen jättänyt kaikki ylimääräiset kurssit pois. Tavoitteena on
tällä hetkellä vain selvitä kandiin vaadittavista kursseista ja kirjoittaa
tutkielma valmiiksi ennen vappua. Tämä tuntuu mahdottomalta tehtävältä, kun
pelkkä normaalista jokapäiväisestä elämästä selviäminenkin vie niin paljon
voimia. Silti en malttanut olla ottamatta vastaan tarjottua työpaikkaa tai
lähtemättä mukaan teatteriprojektiin. Työ tietää säästöön saakka riittävää
rahaa ja teatteri ajoittaista keskittymistä johonkin luovaan ja mukavaan.
Lisäksi maaliskuussa ensi-iltansa saavan esityksen nimi on Vituttaa (mainos
mainos).
Välillä tuntuu,
että keskityn liikaa Islannin ikävöimiseen sen sijaan, että panostaisin
ihmisiin täällä. Omatunto. Siitä huolimatta odotan toukokuun loppua kuin kuuta
nousevaa.
