Ringillä, toinen osa: Liftataan vaan 24/7!

Ensin kuulumisia: Olen Suomessa. Pakkaset teki tepposet ja nyt on kurkku kipeä. Hmph, käy siinä nyt sitten veljeä katsomassa, kun ei saisi hälle yhtään ylimääräistä pöpöä kantaa… Keskitytään siis kouluhommiin kissan ja koiran kanssa tämä päivä.. Mutta oikeastaan halusin kertoa liftausreissusta, joten kerron siitä.

Liftataan vaan 24/7!

Liftaamaan päästiin lopulta vasta 24.7., kahden aikoihin iltapäivällä. Piti nimittäin järjestellä tavarat ja jakaa kantamukset niin, että molemmilla olisi mahdollisimman mukavaa. Ilma oli edelleen aurinkoinen ja lämmin, joten hikihän siinä heti tuli rinkat ja reput selässä kulkiessa. Meille oli sanottu jo aiemmin, että kannattaisi bussilla mennä vähän kauemmaksi, mutta piheinä tyttöinä ei haluttu rahaa moisiin turhuuksiin kuluttaa (onhan 350 kruunua (n. 2,20 €) yhdestä matkasta sentään rahaa!). Lampsittiin siis vajaa kilometri Kringlanille ja nostettiin peukalot pystyyn. Jännitti, että mitenköhän käy. Ikinä ennen e en ollu liftannu.. Ei mennyt kauaa, kun ilmeisesti vertansa kovin mielellään luovuttava nainen (autossaa oli tarra, että minä luovutan, luovutatko sinä?) otti meidät kyytiin ja heitti parin kilometrin päähän bussipysäkille, josta meidät noukki ehkä viiden minuutin kuluttua autoonsa sinihousuinen viikinki, joka kouluttaa hevosia. (Harmi, että en saanut yhteystietoja, oli nimittäin alkkareista puhetta. Hinnan halvennuksista siis. Ratsastuksessa. Hevosella.) Hän oli menossa kaverinsa luo naapuri”kaupunkiin” Mosfellsbæriin juomaan kaljaa. Bensa oli hällä loppumassa, mutta senkin uhalla hän päätti heittää viiden kilometrin ylimääräisen lenkin, jotta meillä olisi paremmat liftausapajat. Ystävällistä.

Todettiin, että kello on jo ainakin yhden tunnin enemmän kuin matkaan lähtiessä eli vielä enemmän edellisestä ruoasta, joten päätettiin pitää tauko ja maistella eväitä. Pähkinät maistui samalta kuin aina. Suklaa oli rakenteeltaan outoa ja erilaista, mutta makoisaa. Eksoottisena lisänä oltiin ostettu kuivattua turskaa, siis kalaa. Ensivaikutelma ei ollut hyvä. Maistui nimittäin kalalle. Paljastan tässä, että en ole kalojen ystävä. Mutta ehkä minun pitäisi kuitenkin antaa tuolle kuivalle koppuralle vielä uusi mahdollisuus. Islantilaiset nimittäin kuulema syövät kuivatun turskansa voin kanssa, ja se on amerikkalaisen kämppikseni mukaan oikein makoisaa.

Ne on niin pieniä ja söpöjä ja rakkautta ensi silmäyksellä… Islanninhevoset.

Pienen tauon ja pienten islanninhevosten ihastelun jälkeen oli aika ryhtyä taas hommiin ja asettua tein pieleen. Tällä kertaa meille pysähtyi piskuinen mummo, ehkä 70-vee (no ei ihan..). Huolella yritettiin ääntää, että ollaan menossa Þingvelliriin (lue suunnilleen thing-vet-lir), ja kysyttiin, osaako hän englantia, itse kun emme vielä osanneet islantia. Mummo sanoi osaavansa. Oltiin siis hiljaa ja nautittiin rauhallisesta ajotyylistään. Tienvarret oli täynnä vuoria ja lampaita ja tie lammasesteitä.

Lammaseste.

Þinvellirissä hypättiin pois autosta ja ihmeteltiin, että missäs se on se lakikivi, jolla Islanti on kahteen kertaan perustettu ja kerran kristinuskoon käännytetty. Ihmettelyn tueksi ostettiin jäätelöt. Oli edelleen tosi kuuma nimittäin. Tutkittiin hetki karttaa ja yritettiin paikallistaa tuo kuuluisa lakikivi ja Alþing. No parin kilometrin päässähän se! Vielä ei väsyttänyt, joten päädyttiin patikoimaan. Kymmenen minuutin automatkan sijaan päädyttiin siis lopulta bongaamaan pienen pieni metsä, kiipeilemään kallion halkeamiin ja lopulta kylpemään vesiputoukseen. (Tässä ennen joulua eräs islantilainen antoi minun kuulla kunniansa, kun kuuli vesiputouksessa uimisesta. Tai ei minun, vaan turistien yleensä. Ovat kuulema idiootteja kaikki, kun tuommoista menevät tekemään ja tyhmyyksissään kuolevat lumihankeen.) Nauratti (myös suluissa).

Onko tämä metsä? Puiden korkeus oli… matala.

Jossain Þingvellirin alueella mannerlaatat erkanevat toisistaan pari senttiä vuodessa. Tutkitaan, tapahtuuko se tässä. :)

Jotta en yllyttäisi ihmisiä uimaan vesiputouksessa, en näytä, kuinka uin vesiputouksessa.

Joskus tähän pohjattomaan lampeen hukutettiin noitia. Nyt siihen hukutetaan kolikoita.

Lakikiven tarkkaa sijaintia ei tiedetä, mutta jossain tuossa se on.

Päivän tavoitteena oli päästä Geysirille leiriytymään, joten työtä oli vielä tehtävä. 55 kilometrin matkaan tarvittiin neljä kyytiä. Parhaiten noista kyydeistä jäi mieleen nuori Birgir, joka antoi meille varuilta puhelinnumeronsa, koska ei uskonut meidän selviävän koskaan takaisin Reykjavikiin. (Numerosta oli iloa sitten, kun päästiin takaisin kaupunkiin, sillä ensimmäinen yöelämän kokemus täällä meni Birgirin ja hänen kavereidensa seurassa!) Myös hollantilainen perhe jäi meille hokemaksi, ja tuota perhettä muistelen aina, kun ilma Reykjavikissakin haisee mädältä kananmunalta. Perheen poika n. 7 vee nimittäin halusi varoittaa meitä siitä, että Geysirin alueella haisee. Viisas poika, ei varmaan olisi muuten huomattukaan. Tuon perheen vanhemmat olivat muuten käyneet Islannissa 16 vuotta aiemmin. Sanoivat, että tuolloin Geysirillä ei ollut ollut heidän lisäkseen kuin kuusi muuta ihmistä vai autoa, en muista. Nyt alueen turismi on moninkertaistunut ja sinne on rakennettu hotelleja, turistikauppoja, kahviloita, leirintäalue.... Eipä kai siinä, hieno nähtävyyshän se on. Lisäksi juuri viime viikolla oli lehdessä maininta, että alueen maanomistajat haluavat laittaa Geysirille pääsymaksun. Talvikausi olisi kuulema ilmainen, mutta turistisesongin aikana pitäisi Geysirin ja muiden kuumen lähteiden näkemisestä pieni summa maksaa. Voi voi, sanon minä. Onneksi näin pikku Geysirit ennen niiden arvon arviointia.

Näyttää uhkaavalta, mutta se on vain Strokkur, joka päästelee höyryjä pihalle vajaan 10 minuutin välein.

Tässä nyt on se geysirien geysir, joka antoi nimen kaikille geysireille. Saanen esitellä, Geysir! Edellisen kerran Gerysir on purkautunut vuonna 2000, joten aika unelias vanhus on hänestä tullut.  

"Isona minustakin tulee Geysir!"

Koska tämä päivitys on jo muutenkin tarpeeksi pitkä, laitan tähän kuvia myös syyskuulta, jolloin kävin serkkutytön kanssa ihmettelemässä samoja maisemia. Liftauskuvat ovat ihan liian kesäisiä. :)

Gullfossilla ei liftatessa käyty, mutta Lenin kanssa

Nyt mää nautin teetä. Ja opiskelen ehkä vähän kieliopin kiemuroita, että voisin tehdä Moodlessa viikkotehtäviä. Sommoro! 

Ringillä, ensimmäinen osa: Ensikosketus

Ensin kuulumisia. Ensimmäinen kouluviikko oli ja meni ja uusia ja yllättäviäkin tuttavuuksi tuli. Toisen lukukauden alku vaikuttaa lupaavalta eli mukavalta. Ensi viikon perjantaina lähden taas Suomeen viikoksi Kuopion suunnalle ihmettelemään, että miten velipoika pärjäilee. Mutta ensi viikolla on myös päivä, jota voisi melkein juhlia. Torstaina 23.1. on nimittäin mun nimipäivä, vink vink, tsöp tsöp. Lisäksi tulee kuluneeksi puoli vuotta siitä, että ensimmäisen kerran jalallani astuin tämän saaren kamaralle. Silloin oli heinäkuu ja matkakaverina Tiina. Kovasti oli suunnitelmana liftata Islannin ympäri ja niinhän sitä tehtiinkin. Reissun jälkeen mietin, että voin sitten syksyn pimeinä iltoina kirjoitella liftausreissusta enemmänkin, mutta kummasti niinä pimeinä iltoina oli aina paljon muutakin tekemistä. Kirjoitan siis nyt, kun pitäisi opiskella, kjäh. Kaikkea en kerro heti, sillä kukaan ei jaksaisi kaikkia kokemuksia kerralla kuulla. Tällä kertaa kerron siis vasta ensimmäisestä päivästä Reykjavikissa. No niin, tästä se alkaa.

Islannilla on tapana antaa tänne saapuville hyvä ensivaikutelma, se on huomattu moneen kertaan. Ilma on nimittäin lähes aina vieraiden saapuessa ollut aivan ihana, vain muutamasta poikkeuksesta olen kuullut puhuttavan. Tiinan ja minun tänne tullessa ilma oli lämpimähkö, n. 16°C, ja aurinko paistoi. Kaikki oli uskomattoman kaunista ja ihanaa ja hymyileväistä ja mukavaa ja mitä näitä positiivia sanoja nyt on. Linja-autoasemalta meidät kyytiinsä noukkinut vuokraisäntäkin sanoi, että tuotiin aurinko mukanamme. Tuolloin sattui nimittäin olemaan kesän ensimmäinen aurinkoinen päivä Reykjavikissa, minkä huomasi myöhemmin kaupungilla palaneista naamoista. Heti alkuun saatiin huomata islantilaisten toisaalta alkukankea ja viileä, mutta toisaalta auttavainen ja ystävällinen luonne. Kysyttiin nimittäin leirintäaluetta, jolla voisimme yöpyä, mutta vuokranantajieni nopean ja kiivaalta kuulostaneen sananvaihdon jälkeen päädyimme lopulta nukkumaan ensimmäinen yömme Reykjavikissa heidän tyttärensä tyhjässä asunnossa. Avaimenkin antoivat, että voidaan sitten reissulta palattuamme viettää siellä viikonloppu. Jei! Ei voisi elo täällä helpommin alkaa!

Yösijan löydyttyä seuraava tehtävä oli etsiä ruokaa ja kaasua retkikeittimeen. Valitettavasti saatiin heti huomata, että ruokakaupoilla on täällä hassut aukioloajat. Bónus, joka on hintatasoltaan opiskelijaystävällisin, sulki tuolloin ovensa sopivasti puoli seitsemältä. Perille löydettiin varttia vaille. Ei uskallettu lähteä harhailemaan ja etsimään kauppaa, joten päädyttiin Yo-Yoon jogurttijäätelöhedelmäpäivällisiltapalalle. Kaasuakaan ei huoltoasemalta löydetty, kun oli kuulema loppu. Sanoivat vain, että huomenna ennen puoltapäivää tulee lisää. Sanoimme tulevamme silloin uudestaan. Tyhjin käsin talsittiin siis kotia kohti ja painuttiin melkein suorilta petiin. Kolmen tunnin aikaero ei ollut suuri, mutta riittävän väsyttävä.

Seuraavana aamuna herättiin aikaisin, Suomen ajassa kun oltiin kehoiltamme. Tapettiin aikaa siis aamupalalla ja tavaroita järjestellessä. Oltiin aivan varmoja, että kauppa aukeaisi yhdeksältä, joten lähdettiin hyvissä ajoin sen suunnalle. Ei se auennut. Aukesi vasta klo 11 tuo Laugavegurin Bónus kuten Bónukset yleensäkin tekee. Johtopäätös: islantilaiset tykkää nukkua pitkään. Turisti-informaatiokeskus sentään oli auki ja neuvoi meille Austurstrætilta aena aaki olevan kaupan. Kaupan, nimeltä 10-11, tíu-ellefu, ten-eleven. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. (Enpä tuolloin arvannut, miten rakkaaksi juuri tuo ten-eleven minulle tulisi. Aina porukalla baarissa oltua sieltä käydään Djupureita, suklaa-lakritsipalleroita.) Ulkomailla kaupassa pitää aina ensimmäisenä ihmetellä, että mitä kaikkea sieltä löytyy. Ei löydetty puurotarpeita, mutta osteltiin kuivamuonia, pussipastaa, leipää, pähkinöitä ja tietenkin suklaata, sillä ilman sitä ei kannata reissuun lähteä. Yritettiin hieman verrata, että onko hintataso kalliimpaa vai halvempaa. Suomeen verrattuna oltiin suunnilleen samoissa hintalukemissa. Tiina oli tottunut vielä Saksan halpuuteen. Koska ostokset oli tehty ennen yhtätoista, lähdettiin huoltsikalle kyselemään kaasua. Retkikeitinkaasukuljetus ei ollut vielä saapunut, joten kehottivat meitä vain odottelemaan. Tarjosivat sentään ilmaiset kahvit. Tuntinen ihmeteltiin huoltsikan kaupan antia ja suunniteltiin reissua, kunnes takahuoneesta tai varastosta, mistä lie, tuli vanhempi työntekijä ja lykkäsi Tiinalletsimämme ruoanlaittoa ajatellen välttämättömän nestekaasusäiliön. Oli kuulema löytynyt perimmäisestä hyllystä. Kommentoi vain, että we can't keep you here all day (eihän me teitä täällä koko päivää voida pitää). Mitäpä siinä muuta sanomaan kuin kiitokset ja kämpän kautta matkaan!

Ensimmäisenä aamuna Islannissa Tjröninin yllä oli utua.

Uusia vuosia

Vuosi vaihtui.. Hoppua on ollu olevinaan niin paljon, että ei ole hirveästi tietokoneen näyttöä ehtinyt tuijotella tai näppäimistöä kulutella. Mutta meininki uutena vuotena oli outo ja ihmeellinen, kokolla käytiin ja ilotulituksia katseltiin omalta partsilta puolisen toista tuntia. Kaupunkihan ei siis järjestänyt ilotulituksia, vaan islantilaiset hurjana itse osteli ja rahaa taivaan tuuliin paukutteli. Mutta hyvään tarkoitukseen toivottavasti rahansa olivat ensin laittaneet, sillä palokunnalta tai urheiluseuroilta pitää ilotulitteensa ostaman. Jos muualta hakevat, häpeällistä kuulema on.

Lukukauden ajattelin ja luulin alkavan 6.1., jolloin myös viimein ilotulitteille sallittu päivä oli (phyh, aivan kuin siitä välittäisivät, vieläkin paukkuu!) ja viimeiset ilotulitteet piti taivaalle ampuman. Uudestaan siis uutta vuotta juhlivat samalla, kun menninkäiset ja piilottelevat kansat biletti. Henkisesti olin jo valmistautunut lunetoihin, mutta eipäs alkanutkaan koulu minulla, mutta melkeinpä kaikilla muilla tässä taloudessa. Sain tietää vasta sunnuntaina 5.1., että luennothan alkaa 13.1. Vähän meinasin jo hermota, että voisko niitä aikatauluja ihan pikkusen aikasemmin ilmotella. Mutta mitäpä tuolla kiirettä valamiissa mualimassa . Käytin sitten viikon elämää järjestellen, omaa lopapeysaa (lopi: nimitys islantilaisen lanpaan villasta tehtylle langalle, peysa: paita, pusero → lopi + peysa → lopa (yks.gen.) + peysa → lopapeysa) kutoen ja lastenkirjaa kääntäen. Islantiin palailevatkin alkaa pikku hiljaa palailla, joten niitä on pitänyt nähdä ja kahviloiden penkkejä kulutella.

Tämä oli alku, nyt on jo paaaljon enemmän tehty.

Ah, ja tietenkin tärkeimpänä kaikesta!, löysin (kiitos Katjan!) tällä viikolla viimeinkin vähän teatteria elämään! Nimittäin teatterista kiinnostuneen porukan, jonka tarkoituksena on vain olla yhdessä, tehdä erilaisia harjoituksia parin islantilaisen ja yhden ranskalaisen teatterin tekijän ja harjoittajan ohjauksella ilman, että tavoitteena olisi luoda pitkää kokoillan näytelmää. Samalla sain viimein taas vähän uusia ihmisiä ympärille, ja tietenkin kontakteja maailmalle. Valitettavasti islantilaisia ei tässä porukassa hirveästi ole... Mutta toivoa on vielä! Löysin nimittäin myös paikallisen ylioppilasteatterin. Jänistin ensitapaamisesta, (koska halusin vaan nähdä loppuun kolmisen tuntia kestävän La vie d'Adélen / Blue is the Warmest Colorin / Adelen elämän (2013), joka on paljon kahminut palkintoja, varmaan, koska oli aika ranskalainen elokuva pitkine seksikohtauksineen ja ruokineen) mutta ehkä toivoa vielä on. Meinasin nimittäin sähkötellä, että saisko tulla seuraamaan näytelmän harjoituksia edes, vaikka eivät huonoa islantia puhuvaa suomalaista näyttämölle haluaisi. :)

Hauskana pikku nippelitietona muuten vielä, että teatteri on islanniksi leikhús eli leikkitalo. Perjantaina käytiin katsomassakin yhden leikkitalon leikkiä nimeltä Stóru Börnin, jossa aikuiset leikki lapsia. Yllätyttiin sekä minä että mukana ollut uusi tuttavuus, miten paljon näytelmästä loppujen lopuksi ymmärsi jo pelkän puheenkin perusteella. Hauska oli leikkiä seurata, vaikka se ei pelkkää iloa ollutkaan. Juoneltaan siis. Tätä tulee toivottavasti lisää, vaikka rahaa siihen meneekin.. Mutta taidetta tukee ilolla!