Uusia vuosia

Vuosi vaihtui.. Hoppua on ollu olevinaan niin paljon, että ei ole hirveästi tietokoneen näyttöä ehtinyt tuijotella tai näppäimistöä kulutella. Mutta meininki uutena vuotena oli outo ja ihmeellinen, kokolla käytiin ja ilotulituksia katseltiin omalta partsilta puolisen toista tuntia. Kaupunkihan ei siis järjestänyt ilotulituksia, vaan islantilaiset hurjana itse osteli ja rahaa taivaan tuuliin paukutteli. Mutta hyvään tarkoitukseen toivottavasti rahansa olivat ensin laittaneet, sillä palokunnalta tai urheiluseuroilta pitää ilotulitteensa ostaman. Jos muualta hakevat, häpeällistä kuulema on.

Lukukauden ajattelin ja luulin alkavan 6.1., jolloin myös viimein ilotulitteille sallittu päivä oli (phyh, aivan kuin siitä välittäisivät, vieläkin paukkuu!) ja viimeiset ilotulitteet piti taivaalle ampuman. Uudestaan siis uutta vuotta juhlivat samalla, kun menninkäiset ja piilottelevat kansat biletti. Henkisesti olin jo valmistautunut lunetoihin, mutta eipäs alkanutkaan koulu minulla, mutta melkeinpä kaikilla muilla tässä taloudessa. Sain tietää vasta sunnuntaina 5.1., että luennothan alkaa 13.1. Vähän meinasin jo hermota, että voisko niitä aikatauluja ihan pikkusen aikasemmin ilmotella. Mutta mitäpä tuolla kiirettä valamiissa mualimassa . Käytin sitten viikon elämää järjestellen, omaa lopapeysaa (lopi: nimitys islantilaisen lanpaan villasta tehtylle langalle, peysa: paita, pusero → lopi + peysa → lopa (yks.gen.) + peysa → lopapeysa) kutoen ja lastenkirjaa kääntäen. Islantiin palailevatkin alkaa pikku hiljaa palailla, joten niitä on pitänyt nähdä ja kahviloiden penkkejä kulutella.

Tämä oli alku, nyt on jo paaaljon enemmän tehty.

Ah, ja tietenkin tärkeimpänä kaikesta!, löysin (kiitos Katjan!) tällä viikolla viimeinkin vähän teatteria elämään! Nimittäin teatterista kiinnostuneen porukan, jonka tarkoituksena on vain olla yhdessä, tehdä erilaisia harjoituksia parin islantilaisen ja yhden ranskalaisen teatterin tekijän ja harjoittajan ohjauksella ilman, että tavoitteena olisi luoda pitkää kokoillan näytelmää. Samalla sain viimein taas vähän uusia ihmisiä ympärille, ja tietenkin kontakteja maailmalle. Valitettavasti islantilaisia ei tässä porukassa hirveästi ole... Mutta toivoa on vielä! Löysin nimittäin myös paikallisen ylioppilasteatterin. Jänistin ensitapaamisesta, (koska halusin vaan nähdä loppuun kolmisen tuntia kestävän La vie d'Adélen / Blue is the Warmest Colorin / Adelen elämän (2013), joka on paljon kahminut palkintoja, varmaan, koska oli aika ranskalainen elokuva pitkine seksikohtauksineen ja ruokineen) mutta ehkä toivoa vielä on. Meinasin nimittäin sähkötellä, että saisko tulla seuraamaan näytelmän harjoituksia edes, vaikka eivät huonoa islantia puhuvaa suomalaista näyttämölle haluaisi. :)

Hauskana pikku nippelitietona muuten vielä, että teatteri on islanniksi leikhús eli leikkitalo. Perjantaina käytiin katsomassakin yhden leikkitalon leikkiä nimeltä Stóru Börnin, jossa aikuiset leikki lapsia. Yllätyttiin sekä minä että mukana ollut uusi tuttavuus, miten paljon näytelmästä loppujen lopuksi ymmärsi jo pelkän puheenkin perusteella. Hauska oli leikkiä seurata, vaikka se ei pelkkää iloa ollutkaan. Juoneltaan siis. Tätä tulee toivottavasti lisää, vaikka rahaa siihen meneekin.. Mutta taidetta tukee ilolla!