Kylmiä kylpyjä

Huomenna lähdin kuukausi sitten. Tänään kuukausi sitten olin vielä Tampereella hoitelemassa asioita, pakkaamassa ja näkemässä ihmisiä viimeisiä kertoja. Tänään tänään pakkailen taas, toivottavasti viimeistä kertaa pitkään aikaan. Alkaa olla jo vähän liiankin tuttua tuon jättimäisen ja hyvin täyden matkalaukun sulkeminen. Täältä Länsivuonoilta on tietenkin tarttunut mukaan vielä lisää tavaraa, joka pitää saada kuljetettua Reykjavíkiin. Noihin tavaroihin kuuluu muun muassa kolmen viikon kurssimateriaali ja islanti-englanti-sanakirja.

Materian lisäksi kolmen viikon intensiiviseltä kielikurssilta on tarttunut aikamoinen määrä kokemuksia ja ihmisiä, jotka toivottavasti säilyvät lähipiirissä ainakin jouluun saakka. Tuntuu hassulta lähteä taas ihmisten ilmoille kaupunkiin, kun on melkoisen tiiviisti viettänyt aikaa näiden ihmisten kanssa. 80 ihmisestä on muotoutunut pieniä porukoita, jotka viettävät keskenään aikaa. Itsekin olen ”jämähtänyt” yhteen porukkaan, jonka kanssa käytäväbiletetään kurssimateriaalin ja kotiläksyjen kanssa eli puhutaan paljon, nauretaan ja mietitään kielen kiemuroita. Siinä sivussa opetellaan islantia saksan, suomen ja ruotsin ohella. Pohditaan kulttuurieroja. Suomalaiset on täällä edelleen Niitä Epäkohteliaita, jotka eivät osaa toivottaa hyvää ruokahalua. Toisin sanoen pöytään istuutuessa tsekkiläinen vierustoveri toivottaa hyvää ruokahalua kaikille muille, mutta minulle vain hymähtää tai käskee suksia kuuseen. Toivotan samat takaisin. Kuulostaa töykeältä, mutta kyseessä on vain paskempaa läppää 22/8. Joskus saa nauraa myös huonoille jutuille!

Koko ajan ei kyllä naurata. Kielen oppiminen on rankkaa aivotyötä ja välillä väsyttää niin paljon, että ei jaksa muuta kuin nukkua pitkiä päikkäreitä.. Omalla kohdallani kielen oppimista vaikeuttavat lisäksi keskittymisongelmat, joita aiheuttavat ulkomaailmasta kantautuvat uutiset. Täällä nimittäin eletään kuplassa, jonne satunnaisesti saapuu tekstiviesti tai sähköposti ulkomaailmasta (netti ei tosiaan edelleenkään pelitä, jos kaikki 80 opiskelijaa ja 5 opettajaa on vapaalla). Egyptin tilannetta enemmän huolettavat oman lähipiirin huolet ja murheet. Jos voisin nyt revetä useaan paikkaan, repeäisin tänne tutustumaan uusiin ihmisiin ja kokemaan Islantia, Lammille halaamaan rakasta ystävää, Tampereelle piristämään velipoikaa ja Varpaisjärvelle olemaan kotiväen apuna. En ehkä nimittäisi näitä tunteita vielä koti-ikäväksi, sillä Islanti tuntuu tällä hetkellä oikein kotoisalta ja ihanalta paikalta, mutta silti on rankkaa olla kaukana niistä, joita haluaisi olla nyt tukemassa. Noh, ainakin olen itse saanut suukkoja, haleja ja pään silityksiä yhdeltä jos toiselta uudelta kaverilta, jotka ovat sattuneet olemaan paikalla huonojen uutisten saapuessa. Ei ole haitannut, jos olen vähän vaatteitaan räkinyt. Päin vastoin kiikuttavat minulle nenäliinoja, teetä ja keksejä heti tarvittaessa. Eli kotiväelle tiedoksi: kyllä minä pärjään ja kyllä minusta huolta pidetään! Pärjätkää tekin!

Huolten keskellä voi yrittää keskittyä opiskeluun, mutta melko hyvin toimii myös ärräpäiden päästely, islanniksipa tietenkin! Valinnaisiin kursseihin nimittäin kuului opettajamme Ólin pitämä kurssi oikein kiroilemisesta. Sanomaltaan islantilaisilla kirosanoilla on suunnilleen sama sisältö kuin suomalaisillakin eli piruista ja alisesta maailmasta puhutaan aika paljon. Haukkumaniminä puolestaan käytetään enemmän lampaita ja aaseja, koska näitä nyt yleensäkin pidetään universaalisti tyhminä eläiminä. Yksi loukkaavimmista haukkumanimistä on kuitenkin kommentoida toisen sukkien puhtautta. En nyt aio tässä kertoa kaikkia uusia oppimiani sanoja, sillä en ole vielä itsekään varma sanojen taivutuksesta. Kuten Ólikin sanoi, on tärkeää osata ääntää sanat oikein ja käyttää niitä kieliopillisesti oikein, että ei tositilanteen sattuessa joudu naurunalaiseksi! ;)

Muita hyviä tapoja huolien käsittelyyn on hyödyntää aurinkoinen päivä vuoren valloitukseen. Tiistai 20.8., oma virallinen epäonnenpäiväni, oli yksi tähän mennessä kauneimmista päivistä. Kuten huonetoverini sanoi, päivä oli täydellinen: aurinko paistoi, ihmiset olivat iloisia, saattoi mennä rannalle uimaan ja istua ulkona pitkään. Jätetään vain mainitsematta, että lämmintä oli noin 13 astetta. Itse hyödynsin päivän kiipeämällä saksalaisen kaverin kanssa Mýrafjallille, joka häämöttää huoneemme ikkunasta. Tuolla nyppylällä oli korkeutta vaivaiset 312 metriä, mutta silti urakkaa oli. Tai noh, ylöskiipeäminen oli melko helppo juttu, vaikeampaa oli kävellä vuoren kapealla harjanteella. Istuskeltiin huipulla melko pitkään ja ihailtiin maisemia, joissa ollaan tätä elokuuta vietetty. Alastulo oli jälleen haastavaa ja muistutti enemmän pyllymäkeä kuin kiipeämistä. Oltiin hurjapäitä ja päätettiin vähän oikaista mutkia suoriksi eli tulla jyrkkä vuorenrinne suoraan alas sen sijaan, että olisi kuljettu samaa loivahkoa reittiä takaisin. Annoin suosiolla kameran kokeneemmalle ja rohkeammalle kaverille kannettavaksi, sillä pelkäsin vaihteeksi enemmän sen kuin omien luideni puolesta. Oikaiseminen kannatti, sillä vuoren juurelta löytyi mahdoton määrä mustikoita! Nyt en enää ihmettele, mistä mustikkaskyrin mustikat saadaan, sillä maa oli todella mustanaan marjoista! Kaverini ei selvästikään ole Saksassa tottunut siihen, että marjoja pitää syödä maha täyteen silloin, kun niitä on tuoreena tarjolla. Itse istuin nauttimaan maan antimista pitkähköksi toviksi ja harmittelin, että mukaan ei tullut astiaa, johon mustikoita kerätä. Taitaa tässä ennen lähtöä olla siis edessä vielä pieni reissu mustikkametsään! Tai siis mustikkaan.. Eihän täällä ole metsää. (Mutta itäisemmässä Islannissapa on, olen jopa käynyt siellä!)

Paras tapa käsitellä murheita taitaa kuitenkin olla niiden kirjaimellinen hukuttaminen. Eilen illalla vasta tajusin hyödyntää tilaisuutta, joka on ollut koko ajan saatavilla: hotelli nimittäin sijaitsee aivan jääkylmän vuonon kupeessa. Tiistaiseen auringonpaisteeseen verrattuna eilisen sää oli hyvin huono. Vettä satoi ja tuuli tuiversi koko päivän. Muutama kaveri päätti tästä huolimatta lähteä uimaan, joten päätinpä liittyä seuraan. Kello taisi olla jo kymmenen illalla. Pari tuntia oli jo käytävässä biletetty eli kirjoiteltu päiväkirjoja islanniksi. Miksipä ei siis lähtisi maistamaan suolaista vettä! Hämärän, melkein pimeän aikaan meri näytti lähinnä kauniin pelottavalta eikä vuonon toisella puolella olevia vuonoja meinannut edes erottaa sumun takaa. Ilman kylmyys oli vain hyvä tekosyy juosta suin päin korkeaan aallokkoon, jonka voima sai (huonetoverini) ihon mustelmille! Kylmässä meressä ei ilmeisesti voi muuta kuin nauraa ja huutaa riemusta samalla kun islanniksi kiroaa veden kylmyyttä. Meressä uiminen piristi meitä niin paljon, että sen jälkeen istuttiin käytävässä vielä pitkä tovi nauramassa ja nauttimassa toistemme seurasta. Ilmassa on ehkä pienoista haikeutta, kun viimeisiä päiviä vietetään. Moneen kertaan on jo luvattu ja vannottu, että pysytään yhteyksissä, kunhan Reykjavíkiin päästään. Kaupunki on kuitenkin sen verran pieni ja lisäksi suurin osa muotoutuneesta porukasta on tullut tänne opiskelemaan islantia tai muita pohjoismaisia kieliä kuten minäkin. Innolla odotetaan siis opiskelujen varsinaista alkamista ja vielä myöhemmin saapuvien vaihto-opiskelijoiden tapaamista! Porukoita varmasti muotoutuu vielä uusia ja erilaisia, mutta luultavasti näiden ihmisten kanssa jaettujen kokemusten ansiosta ainakin pari heistä jää hetkeä pidemmäksi ystäväksi.

Huomenna meillä on edessä vielä kurssin päättävä koe, jonka jälkeen saadaan illallista. Luvassa on alkupalaksi lohta ja pääruoaksi lammasta, kasvissyöjien ruokalistasta ei puhuttu mitään. Luultavasti jotain hyvää on meillekin tarjolla! Lauantaina startataan yhdeksän maissa kohti suurkaupunkia eli yöunet säästetään monen tunnin matkustamista varten. Illalla pitää kuitenkin jaksaa vielä tutustua Reyjavíkin taiteiden yöhön!

Olin vähä pilvessä

Valloitin eilen ensimmäistä kertaa vuoren. Tuon vuoren huippu on Länsivuonojen korkein kohta 998 metrin korkeudessa ja nimeltään Kaldbakur, koska viellä on niin kylmä, että ihmiset palelluttavat selkänsä. Aikaa kapuamiseen ja alas lasketteluun kului viisi tai kuusi tuntia. Ei ollut helppoa.

Lähtö oli aamulla kymmeneltä. Luvassa oli aurinkoinen päivä sen hetkisestä sumusta huolimatta. Meitä oli mukana 16 opiskelijaa ja oppaamme ja opettajamme Óli (lue: ouli, kuulostaa nopeasti sanottuna ollilta), joka on ilmeisesti kiipeillyt vuoria muutamaan otteeseen aiemminkin. Alkumatka jouduttiin kävelemään melko pitkään vuorien välisessä laaksossa, sillä ilmeisesti jokien pienen tulvimisen takia minibussilla ei päässyt kovinkaan pitkälle. Tulipahan testattua vaelluskenkien vedenpitävyyttä. Pitävät. Enemmän pelotti, että pudotan kameran virtaavaan veteen ja siinäpähän sitten Ollille selittesin, että hups, ylittelin vähän jokia. Laakson jälkeen tie alkoi pikkuhiljaa kohota serpentiininä vuoren rinnettä ylös. Nelisen sadan metrin korkeudessa eli puolivälissä tie kääntyi alas, mutta vuori jatkui ylös eli oli aika siirtyä off road -reitille. Tässä vaiheessa Óli kysyi, pelkääkö kukaan korkeita paikkoja eli tarvitseeko jotakuta auttaa vaikeissa paikoissa. Sanoin, että pelkään hieman, koska luulin, että pelkään hieman. Hetkisen päästä totesin, että en pelkääkään hieman vaan pelkään ihan vitusti (pahoittelen kielenkäyttöä). Vaihtoehtoisesti olen vain vähän herkkä tyhjyydelle, joka alkaa heti 20 senttiä kapean polun vierestä. Olin jo valmis kääntymään takaisin, ellei Óli olisi tullut pitämään kädestä ja seisomaan polun alapuolella mielettömän jyrkässä rinteessä. Kapea polku ei onneksi jatkunut kuin jonkun pari sataa metriä. En oikeasti tiedä. Keskityin suomalaisen geofysiikkaa opiskelevan Katjan selitykseen ympärillä olevien kivien muodostumisesta. On aika surrealistinen tunne kulkea metrin levyisellä kaistaleella vuoren harjanteella, kun ympärillä on pelkkää valkoista sumua. Silloin ei kannata ajatella liikoja.

Koko kapuaminen ei onneksi ollut kapoista polkua, vaan välillä saatiin kulkea jopa nurmen tapaisella alustalla. Olematon polku kulki kuitenkin koko ajan ylöspäin. Meitä varoitettiin kulkeutumasta liikaa oikealle, sillä siellä odotti pelkkä äkkipudotus. Pysyin aika visusti vasemmalla. Olin edelleen vain kiitollinen sumusta, joka muuttui hiljalleen sateeksi. Oikeaa huippua ei tuntunut löytyvän mistään, sillä joka kerta, kun luuli viimein päässeensä ylös asti, eteen ilmestyi taas uusi huipun näköinen muodostelma. Alkoi jo ärsyttää. Kysyin aika monta kertaa itseltäni, että mitä ihmettä minä täällä teen. Varsinkin, kun taival muuttui koko ajan jyrkemmäksi ja kivikkoisemmaksi, aloin epäillä, että pääsenköhän vuorelta koskaan alas. Jalkojen lihakset olivat vieläkin ratsastuksesta jumissa, joten viimeinen etappi oli itselle melkoista tuskaa. Takanani kulki kuitenkin koko ajan vähintään yksi aiemminkin korkeissa paikoissa kiikkunut poika, joten olo tuntui melkein turvalliselta, eikä kapuamisessa ollut minkäänlaista kiirettä.

Kun lopulta päästiin huipulle, olivat kaikki todella väsyneitä. Evästauko tuli tarpeeseen, mutta samalla iski hiestä märistä vaatteista johtuva kylmyys. Maisemia ei kummemmin ihailtu, sillä pilvessä satoi vettä. Otettiin siinä silti ryhmäkuva 1000 metrin korkeudessa (huipulle oli kasattu parin metrin korkeuteen ulottuva kivikasa eli nopeasti laskettuna 998 m + pari metriä = 1000 m). Kaikkia tuntui ennemminkin vain väsyttävän ja ärsyttävän, joten hirveästi ei ylimääräistä aikaa huipulla tuhlattu. Alas siis.

Huipulta alaskapuaminen tuntui paljon ylösmenoa pahemmalta. Koko ajan oli pakko katsoa alas ja etsiä sopivaa reittiä siten, että välillä voi hetkeksi pysähtyä taas suunnittelemaan seuraavia askeleitaan. Jälleen apuna oli Óli ja pari kokeneempaa opiskelijatoveria, joilla ei tuntunut päätä huimaavaan. Sateesta johtuen vuoren rinne oli mutainen ja liukas, joten välillä oli vain pakko kulkea nopeasti ja olla pelkäämättä kaatumista. On oikeastaan mahdotonta edes yrittää sanoin kuvailla, miltä tuntuu kulkea alas lähes pystysuoralta tuntuvaa rinnettä tietäen koko ajan, että pienikin harha-askel johtaa parinkymmenen metrin putoamiseen. Ei auttanut kuin yrittää olla katsomatta alas ja luottaa muiden apuun. Muutama ääneen lausuttu ärräpää auttoi myös pahimpiin pelon ja epätoivon hetkiin. Välillä rinne oli lähinnä kivimurskaa, jolloin saattoi vain lasketella alaspäin ja ajatella, että jos kaatuu, niin kaatuupahan pyllylleen. Ei satu yhtä paljon kuin putoaminen. Alaslaskettelu oli välillä jopa niin hauskaa, että aloin miettiä, että pitäisiköhän taas talvella kokeilla laskettelua. Katsotaan.

Yllättävän nopeasti päästiin takaisin siihen ensimmäiseen pelottavaan kohtaan, joka tällä kertaa oli viimeinen pelottava kohta. Epätoivo ja pelkotilat iskivät taas melkeinpä turhaan. Pienessä ryhmässä oli mukavasti auttamisen henkeä. Porukan pojat ja pari mieleltään rohkeampaa tyttöä nimittäin muodostivat meille parille pelokkaalle käytävän kapean polun alapuolelle ja auttoivat kädestä kiinni pitäen meidät leveämmälle maan kamaralle, joka johti takaisin turvalliselle tielle. Tien kulkeminen alaspäin tuollaisen kiipeämisen jälkeen tuntui kuitenkin kaikista vähän tylsältä idealta, joten lopulta päädyttiin laskettelemaan serpeentinin välejä samaan malliin kuin lasketeltiin vuoren rinnettä hetkeä aikaisemmin. Takaisin laaksoon pääseminen tuntui niin ihanalta, että lopulta vain laulettiin parin muun kanssa sydämiemme kyllyydestä koko loppumatka linja-autolle saakka. Heh heh, olipahan lampailla ihmettelemistä. Aurinkokin pilkahti lopulta ihan pienoisen hetken, mutta päätti lopulta pysyä pilvien takana. Ihan hyvä vaan, eipä tuota olisi päivää tarvittu liikoja päivää kaunistamaan, kun oli niin jännää muutenkin.

Takaisin hotellille päästyämme kaikki taisivat vain mennä äkkiä suihkuun, syömään ja pienille päikkäreille. Illalla oli luvassa meille kielikurssilaisille järjestetyt pippalot visoineen ja bändeineen. Kämppis ja kaverinsa onnellisesti voittivat visassa kymmenen kaljaa, joista riitti koko meidän porukalle. Oli aika rentouttavaa juoda pari kaljaa ja järkätä baariin omat käytäväbileet, kun tanssilattialle ei ranskalaisen kaverin kanssa muuten muuveinemme mahduttu. Yhtäkkiä meitä olikin käytävässä tanssimassa yhteensä parikymmentä opiskelijaa Núpurista (eli meidän kurssilta) ja Ísafjördurista vastaavalta kurssilta. Ei enää paljoa lihaskivut haitanneet.

Nyt sunnuntaina tunnelma asuntolassa on aika raukea. Nukuttiin roomien kanssa pitkään. Nyt pitäisi aloitella päiväkirjaa, joka kaikkien muiden kiireiden tämän viikon kiireiden takia jäi joka päivältä kirjoittamatta. Pitänee siis mennä alakertaan ja muistella hetksi tiistain vähän ikävämpiä tunnelmia ja huolia, mutta onneksi voi taas lopulta muistella eilisiä pelkotiloja vuoren huipulla. Enää viikko jäljellä täällä. Tuntuu melkein haikealta, mutta onneksi näistä ihmisistä täällä ei tarvitse heti erota. Suurin osa täällä saaduista kavereista asuu kuitenkin Reykjavíkissa vähintään jouluun saakka. Onnea on se.

Päivärytmi on olemassa

Toinen viikko on pian ohi. Enää viikko jäljellä. Mihin tämä kaikki aika katoaa?

Ilmeisesti aikaa kuluu heräämiseen, aamupalaan, kolmen tunnin oppituntiin kahdella kahvitauolla varustettuna, lounaaseen. Sitten on joko valinnaisia tai vapaa-aikaa. Valinnaisilla opitaan valinnaisia asioita. Olen oppinut muun muassa, että radio on islanniksi ulosheittäjä ja että meren rannalla voi kummitus kiskaista mukaansa. Ja että minun nimeni voisi kääntää islannista ja saksasta suomeen esimerkiksi Otsa Pienempi Matilda Ei-Sydämenä. Viimeistä kohtaa en tosin oppinut opettajien vaan saksalaisen huonekaverini ansiosta. (Saksalaisia muuten riittää. Ihan vaan saksan kielen oppimisen (tai ainakin kuullunymmärtämisen..) kannalta oli aika hyvä päätös lähteä Islantiin. Katsotaan, olenko lopulta oppinut saksaa islannin sijasta.)Vapaa-ajalla yleensä ollaan vaan ja hengaillaan. Tai oikeastaan meidän ryhmäläiset tekee läksyjä. Ja hengailee. Juo paljon teetä ja kahvia. Tai käydään kävelemässä lähimaastossa. Eilen käytiin autioituneessa talossa. Siinä ei asunut lampaita. Kaikki oli jätetty paikoilleen. Iltaisin jatketaan hengailua tai läksyjen tekoa. Yleensä nauretaan liikaa ja nukkua haluavat valvovat. Nauramisen sijasta pitäisi kaikkien nukkua. Kahvi ei kohta enää auta tähän väsymykseen. Siksipä eilen päätettiin olla puhumatta toisillemme ylimääräisiä yhdentoista jälkeen. Silti jakelin hierontoja. Hämmentävänä kulttuurierona muuten mainittakoon, että Suomessa toivotetaan harvoin hyvää ruokahalua. Sen sijaan täällä käytävillä tai missä tahansa syöjille satunnaiset ohikulkijat eli kurssikaverit toivottelevat koko ajan hyvää ruokahalua. Outoa, sanon minä. Todettiin muiden suomalaisten kanssa, että on sanojen tuhlausta tuommonen ruokahalujen toivottelu, osataan sitä syödä ilman ylimääräisiä kohteliaisuuksiakin. Ollaan varmaan hirveän epäkohteliaita näiden kaikkien muiden mielestä. Oikeasti vain nauravat meille, kun kaikki tuollaiset tärkeät ilmaisut suomenkielestä puuttuvat.

Joinain iltoina katsotaan islantilaisia elokuvia. Tähän mennessä on nähty Reykjavíkin yöelämän suosituksi tehnyt 101 Reykjavík, uskomatonta sähellystä sisältävä Sódóma Reykjavík, suomalaisia elokuvia muistuttava, täällä länsivuonoilla kuvattu Á annan veg, surullinen lyhäri vanhasta pariskunnasta, joka kenties eli vierailemassamme autiotalossa (ainakin lyhäri kuvattiin siinä, nimeä en muista) sekä myöskin täällä kuvattu Nói Albinoi. Näkemisen arvoisia kaikki. Erityisesti kaikki. Yleensä porukka nauraa, kun tunnistaa islantilaisten paljon käyttämän ilmaisun jæja, jonka voisi tilanteesta riippuen kääntää aijaa, nii-in, noniin, kas kas, joopa joo, just niin, jaahas, jassoo ja sitä rataa.

Huomenna on lauantai ja aion valloittaa ensimmäistä kertaa vuoren. Tai ensimmäisen vuoren pohjalta ylös kavuten. Noustaan porukalla 998 metrin korkeuteen ja toivotaan näkevämme jotakin. Viime viikolla näkivät vain pilveä. Jalat varmaan huutaa hallelujaa päivän jälkeen, mutta illanvietto Ísafjörðurissa saattaa auttaa. Ainakin viime viikolla kämppikseni lihaskipu unohtui täysin, kun vähän djammattiin porukalla vanhassa koulurakennuksessa. Alkoholilla ei ollut osuutta asiaan, krhm. Lihaskipu saattaa yllättää, jos tänä yönä ei saa kunnolla nukuttua. Hotellin omistaja, täällä joskus koulua käynyt Siggi, aikoo kertoa meille iltamyöhällä Númista. Hän oli poika, jonka kokeet menivät huonosti. Tämän seurauksena hän päätti hirttää itsensä vanhaan koulurakennukseen ja jäädä kuljeskelemaan koulun maille. Kuulema entisen elämänsä huoneessa ei mikään toimi ja siksi nykyinen hotelli ei voi ottaa sitä mihinkään käyttöön.

Nyt voisin taas alkaa opiskella. Tällä hetkellä olen yksin kenkien täyttämässä käytävässä, koska päätin skipata valinnaiset kurssit, nukkua hetken ja hyödyntää vähemmän ruuhkaista nettiä. Olen jo ravannut noilla kursseilla niin paljon, että niistä kertyy täydet pisteet kurssitodistusta varten. Sitä paitsi pitää pikku hiljaa suunnata ajatuksia yliopistomaailmaan ja yrittää saada selvää kurssien aikatauluista. Nyt alan edistää opintoja opettelemalla verbien taivutuksia. Ég ætla að læra íslensku og mér finnst það mjög gaman! :)

The Bottom of Nowhere

Takana on esimmäinen viikko Ísafjörðurissa. Tai öö. Oikeastaan olen Núpurissa, joku 40 kilometriä Ísafjörðurista, länsivuonoilla kuitenkin, aika pohjoisessa. Asutaan hotellissa varmaan sen 80 ihmisen ja yhden kummituksen kanssa ja opiskellaan islannin kieltä ja kulttuuria. Meidät jaettiin kurssin alussa oletetun lähtötason perusteella kolmeen ryhmään. Näin pohjoismaisten kielten opiskelijana minut laitettiin siihen olevinaan edistyneiden ryhmään. Itse olen vielä toistaiseksi ihan pysynyt opetuksessa kärryillä, mutta osalle voi tuottaa hankaluuksia islanniksi annettu opetus. Loppujen lopuksi aika paljon kielen oppimisesta jää kuitenkin oman ahkeruuden varaan, mikä nyt pätee kielen opiskeluun yleensäkin. Kieltä oppii, jos vain malttaa nähdä vaivaa, mutta ainakin itsellä meinaa välillä ihmisten kanssa juttelu ja yleinen hengailu viedä voiton. Toisaalta kyllä myös pakerretaan yhdessä islanniksi kirjoitettujen päiväkirjojen ja muiden kirjallisten tehtävien parissa. Tällaisia kotitehtäviä tuntuu tosin tulevan vain meidän ryhmälle, hmph... Noh, tuleepahan tehtyä jotakin!

Vaikka länsivuonot ei ole mikään tapahtumien keskipiste, tuntuu aika silti lentävän! Tämä johtuu tosin ehkä ennemminkin tiiviistä aikataulusta kuin ympärillä tarjolla olevien aktiviteettien määrästä. Nähtävinä on vuoret, joita kurssin vuorikiipeilijät tuntuvat valloittavan harva se päivä ja vuono, johon aurinko laskee iltaisin. Ja niitä auringon laskuja on muuten nähty yllättävän monta! Islannin epävakaaksi ja yleensä sateiseksi haukuttu sää on ollut koko Islannissa oloni ajan hyvin kiltisti. Tänään on nimittäin vasta toinen sateinen/sumuinen päivä, muina päivinä aurinko on ainakin pilkahtanut ellei jopa porottanut! Tai porottanut... Hellelukemiin täällä ei taideta päästä millään, mutta kyllä tuolla nyt ilman takkia tarkenee. Perusvaatetuksena itsellä on ollut housut, sukat, villasukat, pitkähihainen ja huppari, ulkona päässä on lisäksi mun oma bändi eli ennisband eli villapanta, joka kivasti lämmittää lyhythiuksista niskaa.

Nukkumaan täällä ei meinaa malttaa mennä ajallaan, vaikka ehkä opiskelujen kannalta kannattaisi. Nyt tosin alkaa jo selvästi valvominen painaa useimpia, kun tänä aamuna vastaan tuli lähinnä hyvin väsyneitä ihmisiä kupissaan viides satsi kahvia. Itseä ja paria muuta väsyttää tänään ratsastaminen. Huh, en ole ennen kokenut yhtä hienoa luontoelämystä kuin täällä hevosen selässä. Ensin Tiinan kanssa liftausreissun viimeisenä päivinä laavakentillä, tänään meren rannalla länsivuonoilla. Todennäköisesti menen Islannissa oloni aikana ratsastamaan vielä muutaman kerran!

Nettiyhteys täällä kaikkien vuorien keskellä on niin huono, että olen vain laiska käyttämään konetta. Ehkäpä siinä on tarpeeksi hyvä syy tutustua ihmisiin ympärillä ja kirjoitella myös täällä olosta joinain pimeinä syys-/talvi-iltoina. Kuvia ei ole täällä valitettavasti tullut otettua ihan niin paljon kuin liftausreissulta, mutta ehkäpä sekin korjaantuu, kunhan lauantaina pääsen vuorta valloittamaan muun porukan mukana! Nyt on nimittäin viimein hommattu vaelluskengätkin, katsomaan sitten sunnuntaina, miten pahassa kunnossa jalat on! Nyt ne on aika muusia ratsastamisesta.

Góða nðtt!

P.S. Bongasin täällä Länsivuonoilla ensimmäisen Islannissa näkemäni valkean hiekkarannan!

Ensivaikutelmia

Täällä sitä nyt ollaan. Islannissa. Tässä maassa on hetkisen minun kotini.

Matka tämän maan pinnalle alkoi kaksi viikkoa sitten, kun jäin yöjunasta Tampereen pysäkillä ja suuntasin askeleni Tiinan ovisummerin luokse. Siellä (eli ovisummerin painalluksen seuraksena auenneiden ovien takana) odotti Saksasta palannut Tiina ja iso matkalaukku, joka odotti jälleen uudelleenpakkaamista, jota minä en odottanut. Suunnitelmana oli saada kaikkien minun talvi-yms-vaatteideni yms tavaroideni lisäksi mukaan teltta, trangia ja makuupussit ja -alustat (ja tietenkin Tiinan kamppeet). Ei ongelmaa, jos käytettävissä on rinkka, iso matkalaukku ja 40-litrainen reppu, joka kulkee mukavasti käsimatkatavarana. Mitä nyt vähän painorajoituksia pelättiin ja tuskailtiin (minä tuskailin), että ihan liikaa tavaraa, onko tämä kaikki tavara välttämätöntä ja Tiina sanoi kokemuksen syvällä rintaäänellä, että ota vaan kaikki, mitä mieli tekee, ei haitannu Saksan entistä asukkia, että oli paljon tavaraa. Pakkaamisen onnistumista ja päättymistä olikin sitten myöhemmin hyvä juhlistaa pizzalla ja viinillä Marin ja Pekan ja velipoijan kanssa. Haikeaa oli sanoa heippoja määrittelemättömäksi ajaksi, mutta onneksi sain myös mukavan pienen muiston ja matkaseuran. Nimekseen tuli Kerttu. Kerttu lähti mukaani etsimään sukulaisiaan, joita on kuulema täällä, Uudessa-Seelannissa ja Australiassa. (Hih hih, en kai jo suunnitellut muita ulkomaan matkoja...)

Kimpsuinemme ja kampsuinemme lampsimme melko aikaisin heinäkuisena tiistaisena aamuna Tampereen linja-auto asemalle, josta kätevästi kulki linja-auto suoraan Helsinki-Vantaan lentoasemalle terminaalin 1 eteen opiskelijahinnalla 13,50 euroa. Tyytyväistä ja unista. Matka ei sujunut kuitenkaan ilman jännitysmomentteja. Linja-auto nimittäin hajosi juuri ennen Hämeenlinnan pysähdystä. Siinäpä sitten odoteltiin uutta autoa parikymmentä minuuttia ja mietittiin, että myöhästytäänköhän vaiko eiköhän ja mitäs sitten, jos myöhästytään ja lentääkö Tukholmaan muita lentoja ja odottaako Islanti ja aaapua. Ilmeisesti kuitenkin joko tiistaiaamut tai Suomen lentoasemat ovat ruuhkattomia aikoja ja paikkoja, koska kentälle saapuminen vajaa puolitoista tuntia ennen lentokoneen lähtöä riitti nestemäisen jogurtin (Huom! Viili on neste!) syömiseen ja filmin metsästykseen. Ohimennen kerrottiin Kuopiossa joskus aikaansa viettäneelle punaisen ristin työntekijälle, että sori, ei myö makseta mittään minnekään, ku muutettaan muasta.

Ties miten monen tunnin koneessa istumisen, hajuvesien haistelun ja odotteluhierontojen jälkeen laskeuduimme viimein Islantiin tiistaina 23.7.2013 noin kello 15.20 paikallista aikaa. Maisema oli... erilainen. Puuton ja yllättävän tasainen, hetken aikaa. Joku mäki, ehkä tulivuori, siinsi horisontissa. Lämpöä oli noin 16 astetta Celsiusta, taivas selkeä, ilmassa pieni tuulenvire. Vuokraisäntäni mukaan vielä eilen eli silloin maanantaina 22.7. Reykjavíkissa oli satanut kuten koko kesän ennen sitä. Tuotiin sitten mukanamme ensimmäinen muttei kuitenkaan viimeinen aurinkoinen päivä! Totesimme vuokraisäntäni tavattuamme, että islantilaiset (huomaa yleistys) saattavat olla melko vähäpuheisia, mutta ystävällisiä ja aika äkkipikaisia. Ehdittiin nimittäin juuri ja juuri viedä matkalaukkuni tulevalle asunnolle säilöön, kun he jo tarjosivat tyttärensä asuntoa Tiinan ja minun camping-majoituksen korvaajaksi. Kymmenen minuutin kuluttua oltiinkin jo siellä eli minun tulevan asuntoni naapurissa. Kivasti autolla meidät heittivät, vaikka matkaa oli alle puoli kilometriä. Ei täällä kuulema kävellen kuljeta yli 300 metrin matkoja.

Islanti näytti meille siis heti alkuun hyviä puoliaan. Saapumisen jälkeisien seuraavan kahden viikon aikana eli tähän aamuun asti tutkin tämän saaren kolkkia Tiinan kanssa käyttämällä liikkumiseen ainoastaan peukalokyytiä ja omia ja hevosen jalkoja. Tavoitteena oli päästä saaren ympäri liftaamalla, minkä osoitimme täysin mahdolliseksi, vaikka muutama kyydin meille antanut hieman epäilikin meidän onnistumistamme ja jakeli puhelinnumeroitaan ja nettiosoitteita kimppakyytisivustolle. Liftausreissusta kertomisen säästän myöhemmälle ja paremmalle ajalle, että ei ihan liian pitkää päivitystä pääse tulemaan. Teaserina kerrottakoon, että uitiin vesiputouksessa, nähtiin Geysir (en vielä kussut siihen), nukuttiin kiehuvan veden päällä ja tulivuoren varjossa, bongattiin metsä, ratsastettiin laavakentällä ja luotiin kontakteja. Check-listista sain aika monta kohtaa jo ruksattua ja lisäksi tuli lisättyä muutama kohta ihan omatoimisesti.

Nyt vietän ensimmäistä päivääni yksin Islannissa eli lähdin ainakin viidenkymmenen muun vaihtarin kanssa kielikurssille Länsivuonoille, Isafjörduriin, The Bottom of Nowhereen. Täällä ei kuulema ole mitään. Täällä kuulema seotaan eikä tänne enää koskaan haluta palata. Näin kuulin meille jossain vaiheessa liftausreissulla kyydin antaneilta ihmisiltä. Katsotaan kuinka käy. Ensivaikutelma paikasta on hiljainen, luonnonläheinen, tällä hetkellä ihmispaljoinen. Erityisesti saksalaisia on. Meidän käytävällä melkein joka huoneessa eli öö... ainaski yli kymmenen. Suomalaisiakin on tosin bongattu. Ja espanjalaisia. Ja tanskalaisia. Ja ruotsalaisia. Ja vaikka sun mitä. Nyt on tosin niin väsynyt yhdeksän tuntia kestäneestä linja-automatkasta ja uusiin ihmisiin tutustumisesta, että taidan vaan painua melko suorilla petiin..