Olin vähä pilvessä

Valloitin eilen ensimmäistä kertaa vuoren. Tuon vuoren huippu on Länsivuonojen korkein kohta 998 metrin korkeudessa ja nimeltään Kaldbakur, koska viellä on niin kylmä, että ihmiset palelluttavat selkänsä. Aikaa kapuamiseen ja alas lasketteluun kului viisi tai kuusi tuntia. Ei ollut helppoa.

Lähtö oli aamulla kymmeneltä. Luvassa oli aurinkoinen päivä sen hetkisestä sumusta huolimatta. Meitä oli mukana 16 opiskelijaa ja oppaamme ja opettajamme Óli (lue: ouli, kuulostaa nopeasti sanottuna ollilta), joka on ilmeisesti kiipeillyt vuoria muutamaan otteeseen aiemminkin. Alkumatka jouduttiin kävelemään melko pitkään vuorien välisessä laaksossa, sillä ilmeisesti jokien pienen tulvimisen takia minibussilla ei päässyt kovinkaan pitkälle. Tulipahan testattua vaelluskenkien vedenpitävyyttä. Pitävät. Enemmän pelotti, että pudotan kameran virtaavaan veteen ja siinäpähän sitten Ollille selittesin, että hups, ylittelin vähän jokia. Laakson jälkeen tie alkoi pikkuhiljaa kohota serpentiininä vuoren rinnettä ylös. Nelisen sadan metrin korkeudessa eli puolivälissä tie kääntyi alas, mutta vuori jatkui ylös eli oli aika siirtyä off road -reitille. Tässä vaiheessa Óli kysyi, pelkääkö kukaan korkeita paikkoja eli tarvitseeko jotakuta auttaa vaikeissa paikoissa. Sanoin, että pelkään hieman, koska luulin, että pelkään hieman. Hetkisen päästä totesin, että en pelkääkään hieman vaan pelkään ihan vitusti (pahoittelen kielenkäyttöä). Vaihtoehtoisesti olen vain vähän herkkä tyhjyydelle, joka alkaa heti 20 senttiä kapean polun vierestä. Olin jo valmis kääntymään takaisin, ellei Óli olisi tullut pitämään kädestä ja seisomaan polun alapuolella mielettömän jyrkässä rinteessä. Kapea polku ei onneksi jatkunut kuin jonkun pari sataa metriä. En oikeasti tiedä. Keskityin suomalaisen geofysiikkaa opiskelevan Katjan selitykseen ympärillä olevien kivien muodostumisesta. On aika surrealistinen tunne kulkea metrin levyisellä kaistaleella vuoren harjanteella, kun ympärillä on pelkkää valkoista sumua. Silloin ei kannata ajatella liikoja.

Koko kapuaminen ei onneksi ollut kapoista polkua, vaan välillä saatiin kulkea jopa nurmen tapaisella alustalla. Olematon polku kulki kuitenkin koko ajan ylöspäin. Meitä varoitettiin kulkeutumasta liikaa oikealle, sillä siellä odotti pelkkä äkkipudotus. Pysyin aika visusti vasemmalla. Olin edelleen vain kiitollinen sumusta, joka muuttui hiljalleen sateeksi. Oikeaa huippua ei tuntunut löytyvän mistään, sillä joka kerta, kun luuli viimein päässeensä ylös asti, eteen ilmestyi taas uusi huipun näköinen muodostelma. Alkoi jo ärsyttää. Kysyin aika monta kertaa itseltäni, että mitä ihmettä minä täällä teen. Varsinkin, kun taival muuttui koko ajan jyrkemmäksi ja kivikkoisemmaksi, aloin epäillä, että pääsenköhän vuorelta koskaan alas. Jalkojen lihakset olivat vieläkin ratsastuksesta jumissa, joten viimeinen etappi oli itselle melkoista tuskaa. Takanani kulki kuitenkin koko ajan vähintään yksi aiemminkin korkeissa paikoissa kiikkunut poika, joten olo tuntui melkein turvalliselta, eikä kapuamisessa ollut minkäänlaista kiirettä.

Kun lopulta päästiin huipulle, olivat kaikki todella väsyneitä. Evästauko tuli tarpeeseen, mutta samalla iski hiestä märistä vaatteista johtuva kylmyys. Maisemia ei kummemmin ihailtu, sillä pilvessä satoi vettä. Otettiin siinä silti ryhmäkuva 1000 metrin korkeudessa (huipulle oli kasattu parin metrin korkeuteen ulottuva kivikasa eli nopeasti laskettuna 998 m + pari metriä = 1000 m). Kaikkia tuntui ennemminkin vain väsyttävän ja ärsyttävän, joten hirveästi ei ylimääräistä aikaa huipulla tuhlattu. Alas siis.

Huipulta alaskapuaminen tuntui paljon ylösmenoa pahemmalta. Koko ajan oli pakko katsoa alas ja etsiä sopivaa reittiä siten, että välillä voi hetkeksi pysähtyä taas suunnittelemaan seuraavia askeleitaan. Jälleen apuna oli Óli ja pari kokeneempaa opiskelijatoveria, joilla ei tuntunut päätä huimaavaan. Sateesta johtuen vuoren rinne oli mutainen ja liukas, joten välillä oli vain pakko kulkea nopeasti ja olla pelkäämättä kaatumista. On oikeastaan mahdotonta edes yrittää sanoin kuvailla, miltä tuntuu kulkea alas lähes pystysuoralta tuntuvaa rinnettä tietäen koko ajan, että pienikin harha-askel johtaa parinkymmenen metrin putoamiseen. Ei auttanut kuin yrittää olla katsomatta alas ja luottaa muiden apuun. Muutama ääneen lausuttu ärräpää auttoi myös pahimpiin pelon ja epätoivon hetkiin. Välillä rinne oli lähinnä kivimurskaa, jolloin saattoi vain lasketella alaspäin ja ajatella, että jos kaatuu, niin kaatuupahan pyllylleen. Ei satu yhtä paljon kuin putoaminen. Alaslaskettelu oli välillä jopa niin hauskaa, että aloin miettiä, että pitäisiköhän taas talvella kokeilla laskettelua. Katsotaan.

Yllättävän nopeasti päästiin takaisin siihen ensimmäiseen pelottavaan kohtaan, joka tällä kertaa oli viimeinen pelottava kohta. Epätoivo ja pelkotilat iskivät taas melkeinpä turhaan. Pienessä ryhmässä oli mukavasti auttamisen henkeä. Porukan pojat ja pari mieleltään rohkeampaa tyttöä nimittäin muodostivat meille parille pelokkaalle käytävän kapean polun alapuolelle ja auttoivat kädestä kiinni pitäen meidät leveämmälle maan kamaralle, joka johti takaisin turvalliselle tielle. Tien kulkeminen alaspäin tuollaisen kiipeämisen jälkeen tuntui kuitenkin kaikista vähän tylsältä idealta, joten lopulta päädyttiin laskettelemaan serpeentinin välejä samaan malliin kuin lasketeltiin vuoren rinnettä hetkeä aikaisemmin. Takaisin laaksoon pääseminen tuntui niin ihanalta, että lopulta vain laulettiin parin muun kanssa sydämiemme kyllyydestä koko loppumatka linja-autolle saakka. Heh heh, olipahan lampailla ihmettelemistä. Aurinkokin pilkahti lopulta ihan pienoisen hetken, mutta päätti lopulta pysyä pilvien takana. Ihan hyvä vaan, eipä tuota olisi päivää tarvittu liikoja päivää kaunistamaan, kun oli niin jännää muutenkin.

Takaisin hotellille päästyämme kaikki taisivat vain mennä äkkiä suihkuun, syömään ja pienille päikkäreille. Illalla oli luvassa meille kielikurssilaisille järjestetyt pippalot visoineen ja bändeineen. Kämppis ja kaverinsa onnellisesti voittivat visassa kymmenen kaljaa, joista riitti koko meidän porukalle. Oli aika rentouttavaa juoda pari kaljaa ja järkätä baariin omat käytäväbileet, kun tanssilattialle ei ranskalaisen kaverin kanssa muuten muuveinemme mahduttu. Yhtäkkiä meitä olikin käytävässä tanssimassa yhteensä parikymmentä opiskelijaa Núpurista (eli meidän kurssilta) ja Ísafjördurista vastaavalta kurssilta. Ei enää paljoa lihaskivut haitanneet.

Nyt sunnuntaina tunnelma asuntolassa on aika raukea. Nukuttiin roomien kanssa pitkään. Nyt pitäisi aloitella päiväkirjaa, joka kaikkien muiden kiireiden tämän viikon kiireiden takia jäi joka päivältä kirjoittamatta. Pitänee siis mennä alakertaan ja muistella hetksi tiistain vähän ikävämpiä tunnelmia ja huolia, mutta onneksi voi taas lopulta muistella eilisiä pelkotiloja vuoren huipulla. Enää viikko jäljellä täällä. Tuntuu melkein haikealta, mutta onneksi näistä ihmisistä täällä ei tarvitse heti erota. Suurin osa täällä saaduista kavereista asuu kuitenkin Reykjavíkissa vähintään jouluun saakka. Onnea on se.