Lentoloki

Helsinki-Vantaan lentoasema, Terminaali 1, lähtöportin 13 edusta

Kerrankin käytän tietokonetta lentokentällä. Yleensä kirjoitan kynällä paperille. Saavuin juuri Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Kello on 06:01. Lähdin Tampereelta 03:10. Matkustin tuohon aikaan lähtevällä linja-autolla lentokentälle muistaakseni kolmatta kertaa. Ensimmäisellä kerralla mentiin Tiinan kanssa Roomaan, toisella matkustin yksin Berliiniin. Nyt matkustan yksin Reykjavíkiin. Ensimmäistä kertaa elämässäni taidan lentää uudelleen samaan paikkaan. (Eipäs. Roomassa olen käynyt kahdesti.) Tuntuu hassulta. Tuntuu jotenkin tutulta. Ihan kuin olisin menossa kotiin. Tuntuu oikeastaan aika tylsältä. Edessä ei ole yhtä paljon uutta kuin tavallisesti.

Ensimmäisellä kerralla Reykjavíkiin mentäessä lento lähti paljon myöhemmin. Ainakin lähdettiin myöhäisemmällä linja-autolla Tampereelta. Oltiin Tiinan kanssa elähtöä edeltävänä iltana pähkäilty, että ei me tarvita kahta tuntia enempää lähtöselvityksiin yms. Eikä tarvittukaan, mutta silti jännättiin, kun linja-auto hajosi ennen Hämeenlinnaa. Ei ollut hätää hätääntyä, mutta kyllä se silti vähän kuumottaa, kun auton vikaa ei tiedetä ja matka jatkuu 20 minuuttia myöhässä. Se niistä pienistä unista. (Tälläkään kertaa en kyllä nukkunut. Linja-autot on huonoja sänkyjä.)

Lentokentälle saavuttiin kuitenkin sen verran ajoissa, että ehdittiin kierrellä filmiä etsimässä ja syödä kakkosaamupala eli nesteet eli jogurtit, koska viilikin on neste, jota ei saa vielä lentokoneeseen. (Tällä kerralla ei ollut eväistä huolta, kiinteitä olivat! Ja Marin ja Pekan jääkaapissa... Paitsi omenat ja suklaat onneksi kånkenissa.) En muista, mitä kaikkea lentokentällä oikeastaan tuolloin tapahtui. Varmaan vaan käveltiin, etsittiin filmiä, käytettiin yli minuutti SPR:n työntekijän kuuntelemiseen ja todettiin, että ei myö makseta kellekään mittään. Saattoi olla sama portti, josta lähti lento Tukholmaan. Tällä kertaa odottelen konetta Osloon. Vierustoverina Tukholmaan mentäessä oli puheliaahko nainen, jonka poika oli ollut lahjakas koripalloilija ja valmentaja ja nyt jo vainaa ja itse hän oli naiskunnallispoliitikko ja siksi ihailtu Afrikassa. (Muistaakseni Afrikassa. Korjatkoon asiaa tunteva.) Hyvää matkaa ja vaihtovuotta toivotti meille tämä nainen.

Vaihtovuosi voisi siis olla hyvä, niin monta kertaa sitä on minulle hyväksi toivoteltu. Se vain alkaa kovin vaikeasti. Tai ainakin monimutkaisesti. Ensin mutkittelin pari viikkoa liftaten, sitten mutkittelin Länsivuonoilla kolme viikkoa. Koulujen ollessa tarkoitus alkaa mutkittelin Suomeen, Tampereelle ja Kaupin metsän kautta Taysille. Siellä en mutkitellut, mutta istuin monta tuntia päivässä Ollin sängyn laidalla tai ikkunalaudalla, juttelin, luin ja autoin tarvittaessa. Yritin piristää parhaani mukaan ja luoda toivoa, joka on kaikkein pahin. Tai ei toivo ole pahin.. Pahinta on, kun siihen ei voi luottaa. Kun se näyttää pienen vilauksen siitä, mitä ei voi lopulta saada, tai jonka saavuttamiseen vaaditaan yhtä ihmistä suurempia ponnistuksia.

Viimeksi Suomen jättäminen oli helppoa. Tähän mennessä se on aina ollut helppoa. Tällä kertaa lähteminen kuitenkin tuottaa aikamoista tuskaa. Tietenkin olen iloinen päästessäni viimeinkin takaisin Islantiin ja aloittamaan koulun, ottamaan kiinni kaikkea, mistä olen jäänyt paitsi, ennen kuin aika loppuu kokonaan. Mutta silti haluaisin jäädä Suomeen ja auttaa siinä, missä voin oli se sitten mehulasin tai kaarimaljan ojentamista tai pelkkää nukkuvan kädestä pitämistä.

Oslo, Gardermoen, portin 43 edusta, klo 8:32 (GMT +2)

Lentokentät näyttää erilaisilta eri suunnilta tultaessa. Olin hämilläni, kun kirjakauppa olikin eri paikassa. Edelleenkään en löytänyt etsimääni kioskia. Tai sitten olivat vain muuttaneet hyllyjen järjestystä. Saatan olla myös eri terminaalissa. Viimeksi kävin Oslon lentokentällä matkallani yksin Berliiniin. Silloin menetin vesipullon. Nyt menetin sen vapaaehtoisesti. Viimeksi nimittäin tultiin turvatarkastuksen läpi terminaaliin ja jouduin luopumaan vasta äsken Helsingissä (Vantaalla...) ostamastani vesipullosta. Nyt toin vesipullon lennon ajan tyhjänä, mutta hanoista tulee pelkkää yli kädenlämpöistä vettä. En siis viitsinyt täyttää mukanani rahtaamaa pulloa vaan ostin uuden norjalaisen, mielestäni hienosti muotoillun sinisen pullon. Sisältää vettä. Lisäksi ostin skyriä. Sitä olikin jo ikävä. En tiedä, onko se Norjassa kuinka paljon kalliimpaa kuin Islannissa, mutta jotain piti aamupalaksi saada ja sämpylöissä oli kaikissa lihaa.. :( Kranttuilin. Käyn vielä ostamassa viime hetkillä ennen lennon lähtöä jostain sämpylän, kunhan aamupalaruuhka noin muutoin vähän rauhoittuu.

Viimeksi ilmasilta Islantiin kävi Tukholman Arlandan lentoaseman kautta. Silloin kuljettiin Tiinan kanssa ympäriinsä, taidettiin taas etsiä tuloksetta filmiä. Tuloksetta ei jääty sitä vastoin hajuvesien ja muiden kosmetiikkatuotteiden testereiden testailussa. Tulos oli, että nenä meni tukkoon ja Tiinan paita tuoksui vielä päiviä myöhemmin, vaikka liftaamisen takia saatettiin muutoin haista. Eväänä meillä oli tuolloin Tampereen Napolin pizzaa, mmmm... (Missä on pitsa nyt, kun sitä tarvitsisi? Kahdesti siellä tuli tämän Suomessa olon aikana käytyä serkun ja serkun kaverin kanssa syömässä, mutta eihän ne pitsat eväinä tänne saakka mitenkään tietenkään olisikaan säilyneet.) Silloin taidettiin ottaa myös kookospallot jälkkäriksi, Tukholmassa kun oltiin ja aina Tukholmassa pitää yksi kookospallo syöpäistä.

Tällä kertaa ei ollut vierustovereita lentokoneessa. Ehkä ihmiset välttelee lentämistä tämmösen päivämäärän takia. Tai sitten on vain keskiviikko ja on turhaa matkustaa. On täällä Oslon kentällä siltikin ihmisiä kulkemassa paikoista paikkoihin. Joku lähtemisen meininki lentokentillä on kyllä aina. Minulla jatkuu edelleen kovin haikea ja epätodellinen olo. Tuntuu unelta kaikki mennyt ja tuleva. Ehkä se onkin.. Tai sitten olen vain välitilassa matkalla sieltä tuonne, tuolta sinne.

Viime kerralla sain ensivaikutelman Islannista. Silloin istuttiin hätäuloskäynnin vieressä (kuten myös Suomeen tullessani) ja ärsyttä, kun oli luotu niin kovat säännöt istua lentokoneessa siinä. Jos ei olisi toivonut auttavansa, olisi voinut pyytää toista paikkaa. Koneissa oli edessä istuvan selkänojassa kivat pienet tabloidin tapaiset, joilla saattoi piirrellä tai värittää, jos ei halunnut lukea Mondoa. Viimeksi en saanut koko vekotinta edes esille otettua, kun torkuin vain. Nyt ajattelin kokeilla, jos vaikka Les Miserablesia sillä vekottimella vielä näyttäysivät. Kuulokkeetkin on mukana. Ensivilaukset Islannista taisivat olla ruskeita tai valkeita. En muista, heh heh. No mutta ainakin Keflavíkin lentokentän ympäristö oli ennemmin rusehtavaa. Karua. Matalaa. Pieniä vuoria. Ehkä tulivuori horisontissa. Aurinkoinen. (Tällä kertaa varmasti sataa!) Ihmeellistä. Jännittävää. Helpon oloista. Silloin en tuntenut Islannista ketään, nyt minua odottaa ties kuinka moni saksalainen, suomalainen, ranskalainen ja mitä näitä nyt on. Helppoa! Ja mukavaa. Into alkaa pikkuhiljaa ottaa vallan väsymyksestä ja ankeudesta! Norjan kieliset kuulutukset muistuttavat lähinnä viime syksyisistä norjan luennoista ja maan eri murteista. Ah, kylläpä aloin odottaa näkeväni taas norjaa Berliinissä opiskelevan entisen huonekaverini! :)

Norjan rannikon yläpuolella, Scandinavian Airlinesin koneessa, paikalla 23F, klo 09:19 (GMT)

En ole ennen kirjoittanut lentokoneessa. Nyt kirjoitan. Lento lähti myöhässä, joten en ole varma, ehdinkö ensimmäiselle Islannin yliopiston luennolleni. Piti lähteä Norjan aikaa 10:00, lähdettiin 10:45. Pitäisi olla perillä 10:45. Islannin aikaa. Lisää siihen 45 min + 45 min Keflav+ikiltä Reykjavíkiin + ainakin tunti kotona kääntymiseen, jos repun sinne halajaa nakata. Tai sitten vain jätän sen linja-autoasemalle säilöön ja haen kotiin tullessa. Luento alkaa nimittäin 13:20. Saatan mennä sinne myös klo 14:00 olevalla tauolla. Katsotaan nyt, kuinka käy.

Nukuin äsken hetkisen ja harmittelin, että nukuin. En nähnyt muuta kuin vilauksen Norjan mutkikkaasta rannikosta. Luulin, että on pilvistä, enkä näkisi kuitenkaan mitään, mutta näinkin yllättävän paljon. Vierustoverini South Parkin muun muassa. En tunnista jaksoa.

Kone ei muuten ollutkaan sellainen hieno Icelandairin tabloidin tapaisilla varustettu lentokone.. Onkin ihan tavallinen ja vähän tylsä Scandinavian Airlinesin 737-800 mikä lie. On siis kolmisen tuntia aikaa nukkua ja näemmä kirjoittaa. Kahvia sentään saa kohta. Ja toki voisin Eddaa lukea, kun sen ennen kielikurssia jo luettavaksi ja itseäni sivistääkseni ostin. Nyt saan kahvia.

Islannin rannikon yllä, klo 10:45 (GMT)

Nyt näin Jökulsárlonin ja yleensäkin Islannin itärannikon kunnolla ilmasta käsin. Rantaviiva on pelkkää kauneutta. Harmaan ruskeaa sekoitettuna valkoiseen jäätikköön. Jäätiköiden sulamisvedet näyttävät lähinnä likaisilta. Sisämaa on valtavan Vatnajökullin peittämä ja jäätikkö suorastaan häikäisee olemuksellaan. Suomen metsien ja peltojen laikuttamaan maan kamaraan verrattuna Islannin pinta näyttää lähinnä karulta ja yksinäiseltä, mutta silti houkuttelevalta. Kuun kamaralta. Nyt todella, todella toivon, että saan viettää tuolla seuraavat kuukaudet kaikessa rauhassa erilaisia maan kolkkia koluten.

Reykjavík, Hliðar, oma huone, klo 20:16 itseisaikaa

Väsyttää. Tajusin päivemmälle yliopistolle kävellessäni, että tätä aikaa olen herännyt eilisen puolella. Lentokoneessa nukuin ehkä puoli tuntia. Nyt haluan vain nukkumaan. Mutta kirjoitan vielä loppupäivästä.

Laskeutuminen Keflavíkiin oli jälleen innostava! Aurinko paistoi! Maa oli kaunis! Tuntuu, että Islantiin saapuja tuo aina auringon mukanaan, ainakin jokainen kämppikseni oli tuonut. Lento oli tosiaan 45 minuuttia myöhässä, joten menin luennolle suosiolla vasta luentotauon jälkeen. Luento käsitteli Islannin kulttuuria ja pidettiin yliopiston elokuvateatterin salissa numero 3. Kampuksella on oikeasti oma elokuvateatteri, jossa taitaa olla viisi salia ja ihan hyviä elokuvia tuntuvat näyttävän. En olisi uskonut, ellei ex-huonekaverini Núpurista olisi laittanut koko ajan viestiä, että tule jo, tänne vaan! Enkä ole kyllä ikinä nähnyt innostuneempaa vastaanottoa! Anna suorastaan juoksi mun syliin heti mut nähtyään ja rutisti ja nauroi ja halasi ja purisi ja iloitsi ja omien sanojensa mukaan oksensi sateenkaaria, ja itse tein samoin. Vieressä olevat (ainakin vielä minulle tuntemattomat) ihmettelivät, että miten ihmisestä voi selllaista ääntä lähteä. Se oli todellista jälleennäkemisen riemua! Sama toistui vielä parin kolmen muunkin kaverin kohdalla! Juoksivat portaita alas ja penkkien väleistä ja mitä kaikkea! Tuli odotettu ja tykätty olo. Vetää hymyn vieläkin korviin ja melkein onnen kyynelet silmiin. :) Oksennan sateenkaaria. :)

UNESCOn maailmanperintökohteita käsittelevän luennon jälkeen yritin löytää jonkun, joka osaisi kertoa minulle, mitä minun pitää tehdä kaiken kanssa. Ketään ei löytynyt, joten lampsin kotiin ja sain tarvittavat tiedot kämppiksiltä. Niillä tiedoilla pärjään huomiseen. Täällä oli leivottu kakkuja ja kerätty viinimarjoja, joten herkuteltiin niitä tuossa hetki sitten porukalla. Hiusten ajeluakin harrastettiin. Nyt on oma takatukka taas 6 mm mittainen kolmen senttimetrin sijasta. Ja nyt väsyttää.. Aika on painua petiin, että jaksaa huomenna olla luennolla 8:20 tätä aikaa ja virkeänä vielä 16:30 viimeisen luennon päättyessä.