Ja niin alkoi koulu...

Paitsi että eipäs alkanutkaan! Minulla. Tai olisihan tuo alkanut, jos Islannissa olisin ollut. Mutta kun en ole.

Olen Suomessa. Tampereella. Pääasiassa Tampereen yliopistollisella sairaalalla. En potilaana vaan omaisena. Istun siellä velipojan sängyn vieressä ja juttelen milloin mistäkin, joko itsekseni tai jonkun muun vierailijan, yleensä äidin tai isän kanssa. Yritän piristää velipoikaa ja muistuttaa, että toipuminen kahdeksasta kuukauden aikana tehdystä aivojen leikkauksesta on mahdollista, mutta se vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Pohjalta on kuitenkin tultu jo aika paljon ja aika nopeasti ylös eli nyt pitää vain sinnikkäästi jatkaa kiipeämistä!

Saavuin takaisin Suomeen juurikin vaihto-orientaatioiden aikaan. Ehdin käydä Islannin yliopistolla kerran. Kuulin kielen opiskelun into-filaisuudessa, että tiistaina (silloin oli maanantai) olisi lähtötasokoe, johon pitäisi osallistua, mutta siihen aikaan olisin jo Suomessa. Keskiviikkona oli vaihtareille pakollinen oritentaatiotilaisuus, mutta silloin olin ollut jo monta tuntia sairaalalalla odottamassa viimeistä leikkausta. Olivat kuitenkin ymmärtäväisiä yliopiston päässä ja sanoivat.. ei... käskivät minun olla ajattelematta koulua, keskittyä veljeeni ja tulla takaisin, kun tilanne niin sallii. En selvästikään ollut silloin ihan täysissä sielun ja ruumiin voimissa kokeiden tekemistä ajatellen. Painuin siis maanantaina infotilaisuuden jälkeen suorinta tietä yliopiston kirjakaupan, ruokalan, ruokakaupan ja kahvilan kautta kotiin pesemään pyykkiä, purkamaan matkalaukun vaatekaappiin ja pakkaamaan viikon tarpeet käsimatkatavarana kulkevaan reppuun. Paluusta Islantiin ei ollut tuolloin vielä mitään tietoa. Varmaa oli vain paluu. Jotenkin oli haikeaa sanoa heipat kaikille vaihtarikavereille myöhemmin illalla erään hollantilaisen tytön syntymäpäivillä, mutta helpottavaa oli tietää, että ne ihmiset siellä minua odottelevat palaavaksi. Ei tarvinnut olla huolissaan, että jään ihan yksin koko vaihtovuodeksi vain siksi, että on pakko heti alkuun palata Suomeen. Sillä hetkellä ja vielä nytkin paluu Suomeen perheen luokse oli kuitenkin oikea ratkaisu.

Islannin ilmastoon nähden Suomen reissu on tuntunut etelän lomalta! Ulkona paistaa aurinko ja syksy on kauneimmillaan! Lehdet vähän punertuvat, illat viilenevät ja pimenevät. Metsä tuoksuu metsälle ja helpottaa elämistä ja olemista. Tampereella olevia kavereita olen nähnyt lähinnä lounaiden merkeissä. Monen tunnin seuraneiteily sairaalalla käy työstä (vaikka sen tekeekin mielellään), joten illalla väsyttää. Ajattelin, että ehtisin uuden kielen ihmeisiin edes hieman paneutua, mutta ei.. Parempi vain luovuttaa sen suhteen ja keskittyä olennaiseen eli veljen toipumiseen. Viime viikolla hän oli vielä ties kuinka monessa piuhassa kiinni tehon valvonnassa ja vapisi ja tärisi aivojen paineen vairovaisen noston seurauksena. Silloin pelotti, että entä jos tämäkin leikkaus on epäonnistunut ja hänen tilansa menee taas vain huonompaan suuntaan... Nyt on kuitenkin ylimääräiset piuhat jo saatu pois ja aivojen paine normaaliksi. Nyt keskitytään puheen, näön ja liikkeen normaaliksi palauttamiseen. Ennen paria viime päivää ei siis ole hänen itsensä kanssaan varsinaisesti pystytty juttelemaan muuten kuin peukku ylös, peukku alas -tekniikalla, mutta nyt, kun käsi alkaa vakautua ja suurin väsymys on voitettu, voidaan jo jotain jutella näppäimistön ja selkäytimessä asustavan kymmensormijärjestelmän avulla.

Toipumisensa seurauksena alkaa oma paluu Islantiin jo häämöttää. Ostaa humputtelin äsken lentoliput ensi keskiviikolle, halvalla kun sain! Olisin kai voinut mennä jo maanantaina tai tiistaina, mutta toisaalta.. Rahan säästö on aina rahan säästö ja nyt tuntuu hyvältä ja tärkeältä olla täällä veljen kanssa niin kauan kuin mahdollista. Tilanne sairaalallakaan ei ole enää henkisesti niin raskas, joten illalla saattaisi jopa jaksaa nähdä ihmisiä. Unirytmiäkin voisi kai vähän myöhäisemmäksi yrittää kääntää... Sinne päin on kuitenkin hurja kolmen tunnin aikaero selätettävänä! Tuntuu oikeastaan aika hauskalta, että olen ikävöinyt Islantiin koko ajan melkein kuin kotiin. Siellähän se minun kotini tällä hetkellä periaatteessa onkin. Kotoisaa on ollut poiketa Suomessa, mutta elämä ja velvollisuudet Islannissa odottavat ja minä odotan niitä!