Ääniaaltoja odotellessa

Ilmassa on suuren musiikkijuhlan tuntua. Viime viikolla Reykjavíkin kadut tuntuivat tyhjentyneen turisteista. Tällä viikolla kadut ovat täynnä turisteista ja paikallisista, sillä huomenna alkaa Iceland Airvawes, musiikkifestivaali, joka täyttää suunnilleen jokaisen kuppilan, kahvilan, kirkon, kirjakaupan, kadunkulman, konserttisalin, kaiken artisteilla täältä ja muualta. Liput on myyty loppuun jo aika päiviä sitten. En edes tiedä vielä, mitä kaikkea menisin katsomaan, joten todennäköisesti vain harhailen ohjelmalehtinen kädessä ja käyn siellä täällä ja tuolla millon kenenkin kanssa tai yksin. Tätä musiikin juhlaa kestää sunnuntaihin saakka, joten opiskelut jäävät jälleen taka-alalle. Ensi viikolla on pakko ottaa itseä niskasta kiinni, tarttua kirjoihin ja hakata päätä seinään. Eli yrittää oppia ja oppia.

Kaksi viikkoa sitten syyslomalla kävin jälleen muutaman päivän Suomessa veljeä ja samalla muuta perhettä ja kavereita moikkaamassa. Epätoivo minkäänlaisen toipumisen suhteen meinaa välillä vallata vähän liikaa alaa muutenkin ahtaaksi käyvästä pääkopastani, mutta pakko on yrittää pysyä positiivisena ja yrittää valaa toivoa ja halua toipua myös häneen. Lähdön jälkeen sentään hoitaja kuuli hänen suustaan ensimmäiset sanat pitkään aikaan, mikä sai minut pomppimaan ilosta ja melkein itkemään onnesta. Ei ollut helppoa lähteä takaisin Islantiin, mutta ystäväiseni Ainon kanssa matka sujui hieman helpommin ja mukavammin. Paluumatkalla lentokoneessa jopa tutustuttiin islantilaiseen poikaan, jonka kyydillä päästiin kotiovelle saakka.

Ainon viikko Reykjavíkissä sisälsi villakauppoja, kutomista, luennoilla vierailua, päiväretken, mustelmia, meidän tupareissa bilettämistä ja uima-altaan lämpimässä vedessä lillumista. Parasta itsellenikin oli päästä hetkeksi luonnon helmaan virolaisen kaverin ja hänen tyttöystävänsä kanssa yhdessä vuokratulla autolla. Käytiin katselemassa vähän vesiputouksia ja majakoita. Osa paikoista oli samoja, joissa käytiin jo Tiinan kanssa liftatessa (spoiler, spoiler!), mutta suurin osa paikoista oli ihan uusia. Päivään sisältyi luolaan laskeva vesiputous nimeltään Gljúfrafoss, josta ei voinut ottaa kuvia, koska en halunnut kameran kastuvan, Seljalandsfoss, jonka taakse pääsi pelleilemään, Skogafoss, jonka yläjuoksulla oli toinenkin vesiputous, jonka nimeä en tiedä, sekä Dyrhólaeyn saari, jonka mustalla rannalla saattoi maata juuri omalle selälle sopivalla kivellä, katsoa, kuinka aurinko laski vaaleanpunaiseen mereen ja ihailla linnunrataa.. Islanti näytti taas aurinkoisuudellaan parhaat puolensa ja sai Ainon ihastumaan itseensä. Uutta vierailua odotellessa.

Hekla ja heppa.

Seljalandsfoss

Kuka sanoi, että kiveen ei voisi rakentaa latoa?

Kuvassa kaikki näyttää pienemmältä.
Nuo aallot olisivat saattaneet helposti viedä pienen ihmisen.

Dyrhólaeyn (muumi)majakka.

Nytkin minun pitäisi oikeasti lukea kirjaa nimeltä 101 Reykjavík, että huomenna voi vastailla Moodlessa kipakoihin kysymyksiin. Hyvä kirja, mutta kouluasioiden välttely on parasta hupia ja stressin keruuta. Sentään sain eilen tehtyä esitelmän, joka esitettiin tänään typistettynä versiona, koska aika monella lipsahti muutaman viisi minuuttia annetun ajan yli.