Alku aina hankalaa...

Varsinkin, jos tuntuu, että alku on julmasti hypätty yli ja on sen sijaan aloitettu ihan keskeltä.

Olen ollut Islannissa nyt kaksi kuukautta ja viikon, joista kaksi viikkoa Suomessa. Muusta täällä oloajasta suurin osa on mennyt liftaukseen ja kolmen viikon kielikurssiin. Islannin yliopiston luennoilla olen käynyt kolme viikkoa, muukaan lukien viimeisen viikon, jonka olen ollut kipeänä (Islantilainen flunssa on sitkeämpi kuin suomalainen. Ei auta inkivääri tai valkosipuli tai sitruuna eikä leffoissa ja ulkona juoksenteleminen. Tai sitten olen vain stressipallo.). Tai no eilen olin luennolla, mutta tänään kurkku oli taas niin kipeä, että totesin paremmaksi jäädä kotiin juomaan teetä ja kutomaan lapasia. Kahden viikon päästä on jo syysloma (tai itseopiskeluviikko, miten sen haluaa nimetä) ja lähden taas Suomeen neljäksi päiväksi, jonka jälkeen kaveri tulee käymään viikoksi täällä luonain mun ja syömään kanssani täytelakua ja Pirkan suklaata.

Aika tuntuu lentävän täällä vielä nopeammin kuin muualla, vaikka minun pitäisi olla se, jonka isomummon vanha vedettävä rannekello on aina oikeassa. En ole edes ehtinyt päästä alkuun opiskelujen suhteen, kun on pitänyt juosta ympäriinsä hankkimassa puhelinnumeroa ja kertomassa, että olen saapunut maahan! Tilannetta ei tietenkään helpota tieto siitä, että veli on edelleen sairaalassa eikä kotiutumisesta ole tietoa. Todennäköisesti hänet siirretään vain jatkamaan toipumista Kuopion puoleen, mikä helpottaa tilannetta vanhempieni ja toisen veljen puolesta. He kun ovat ainoita, joilla oikeasti on mahdollisuus olla velipojan luona aina tarvittaessa eli lähes koko ajan.. Ristiriitaiset on tunteet, kun pitäisi päättää, että irtisanoako oma asunto Tampereella ja jatkaa opiskelua täällä myös keväällä vai palatako takaisin Suomeen, että olisi lähempänä.. Ei paineita, mutta jos kuitenkin vähän hoputetaan muutenkin vaikeita päätöksiä, jotka ovat aina jonkun kannalta vääriä. Toisaalta, elän täällä unelmaani vaihtovuodesta ja ulkomailla asumisesta, enkä ole vielä todellakaan ehtinyt tehdä kaikkea, mitä olen halunnut Islannissa ja Reykjavíkissa tehdä. Paikalliset filkkaritkin meinaa mennä ohi tässä sairastaessa, vaikka uutisten pätkään kaverin kanssa jouduttiinkin. (Ihan yleistunnelmointi pätkään siis. Mutta päädy telkkariiin – checked.)

Noh, toisaalta voisin vain ottaa itseäni niskasta kiinni, lakata märehtimästä ja märsäämästä ja tarttua kirjapinoon, jonka sisältö pitäisi sisäistää ennen joulukuun tenttejä. (Tenttiaikataulu julkistettiin eilen. Kauhukseni totesin, että ensimmäistä kertaa elämässäni joudun tekemään jotain itsenäisyyspäivänä! Minulla on silloin tentti! Kuvitelkaa! Kulttuurishokkeja tämäkin. Huomata, että kaikissa maissa 6.12. ei ole kansallinen vapaapäivä.) Lukeminen ei lopu kuin lukemalla, jos silloinkaan. Ja sitä paitsi tuohan on juuri sitä, mitä haluankin lukea, eikö? Íslenska fyrir útlendinga ja The Pronunciation of Modern Icelandic on juuri sitä, mitä tänne tulin oppimaan! Vielä kun saisin kielen käyttöön.. On kai aika laittaa sähköpostia islantilaiselle metsänhoitajalle, jolla on suomalainen vaimo. :) Tai soittaa naapuriin. Tai avata suu kaupan kassalla.

Sateenkaaren päässä on... Reykjavík?