Ringillä, viides osa: Pohjoisen ihmeitä

Liftausreissun viidennen päivän aamuna reissukumppanini Tiinan ja minun sekä Baananimiehenä nyt tunnetun saksalaisen matkaajan tiet erkanivat yllättäen meidän kaikkien halutessa jatkaa matkaa alkuperäisten suunnitelmien mukaisesti eli hän yksin autollaan ja me paukalokyydeillä. Teltta siis pakettiin ja peukalo pystyssä tien poskeen.

Ei mennyt kauaa ennen kuin meidät noukki kyytiinsä Australiasta saakka Islantiin tullut arkkitehti. Tiinan kanssa päätimme tavoitella illalla Mývatnia (lue: miivahtn) majapaikaksi ja sinnehän aussi meidät lupasi viedä. Mutta hän oli kuullut joltakulta, että pian Egilsstaðirin jälkeen kannattaa poiketa ring roadilta pohjoiseen, koukkaukseen menee vain parikymmentä minuuttia. Millähän ihme pikakiiturilla oli kyseinen henkilö tuon koukkausen parissakymmenessä minuutissa tehnyt? Meillä koukkaukseen meni nimittäin yli kaksi tuntia! Mutta eipä ollut valittamista, sillä maisemat olivat henkeäsalpaavan kauniit ja ihanat. Ajettiin pilvisestä laaksosta vuoren huipulle ja löydettiin itsemme kahtien pilvien välistä ja auringonpaisteesta. Khuul!

"Why did you stop to take pictures of sheep? Don't you have them in Australia as well?"
"Yes, but they don't live in this cool places!"

Jännä juttu pohjoisessa ajellessa oli se, että... tuota noin.. aluehan on siis Islannin kuivinta eli pelkkiä kiviä. Mutta jännä juttu on se, että tuolla alueella virtaa Islannin suurin ja pisin joki, jossa on Euroopan vesiämäärältään suurin vesiputous, Dettifoss (lue: dehtifos). Jotenkin absurdia, että kaiken kiven ja kuivuuden keskellä on niin paljon vettä.

Kuivaa ja karua pohjoista.

Dettifoss.

Dettifossilta suunta jatkui pohjoiseen kohti Ásbyrgin (lue: ausbirkin) kanjonia. Kuulema tuo hevosenkengän muotoinen kanjoni on Odinin kahdeksanjalkaisen hevosen kavionjälki. Kuka nyt mitään geologien selityksiä romahtaneista maaperistä muutenkaan uskoisi! ;) Ásbyrgistä Dettifossille kulkee myös kolmipäiväinen vaellusreitti, jota ei kuitenkaan Tiinan kanssa lähdetty vaeltamaan, mutta ehkä vielä tässä viimeisen kuukauden aikana, hmmmm... :) Sen sijaan ajeltiin autolla vielä pohjoisemmaksi ihan rannikolle saakka. Siellä meri oli sininen ja maa vihreä... Etelään, Mývatnin suunnalle katsellessa nähtiin myös jotain Islannille hyvin harvinaista, nimittäin salamoita! Islantihan on tunnetusti keskellä kylmää valtamerta, minkä takia ukkosten muodostuminen on hyvin harvinaista. Viime marraskuussa Islannissa tosin kuohutti yksi yksinäinen salamanisku, joka valaisi mikrosekunniksi koko Reykjavíkin.

Näkymä pohjoisesta sisämaahan päin. Ásbyrginkin voi kuvasta erottaa, jos osaa katsoa, kjeh.

Matkalla Húsavíkin läpi, jonne meillä ei siis ollut tarkoitus mennä ollenkaan, nähtiin lämpöinen lampi, johon oltaisi pulahdettu, jos kuskilta olisi uskallettu lupa kysyä. Ei tohdittu, joten jatkettiin matkaa kohti kohdetta eli Mývatnia, mutta kuljettiin kuskin kanssa vielä ihmettelemään viimeksi vuonna 1984 purkautunutta Kraflaa, jonka juurella haisi melkoisen vahvasti kananmuna ja maa oli hassun väristä ja tuntuista, nimittäin mutaista.

Höyryävän lämmin lampi Húsavíkin liepeillä.

Kraflan keltainen ja lemuava maaläjä.

Katsoin kraateriin ja kiehuvan laavan sijasta siellä olikin vain vettä..

Lopulta pitkän päivän päätteeksi päästiin leirintäalueelle Mývatnin juurelle. Oltiin taas tuuripellejä kelin suhteen, sillä alueella oli satanut hieman ennen meidän saapumistamme, mutta sade oli jo poissa meidän sinne saapuessamme. Meillä ei mennyt kauaa tajuta, mistä alue on saanut nimensä. Telttaa pystyttäessä saatiin nimittäin hätistellä ahkeraan pikku myitä, noita siivekkäitä pikku öttiäisiä, jotka näyttävät mäkäräisen ja itikan risteytykseltä, mutta eivät onneksi pure. Jostain syystä päivä oli niin rankka ja väsyttävä, että oli vain kiva päästä viimeinkin telttaan ja nukkumaan. Osasyynä saattoi olla myös monen päivän matkaaminen, mutta sehän vain kuuluu liftaamiseen. :)

Pikku mýitä telttakankaassa.

Islannin ympäri toistamiseen

Sorry, so sorry, not sorry, hups, sorry! (Sorry, inside läppää ilman minkäänlaista kontekstia, heh.) Oon ollu taas niin menossa, että en oo ehtiny koneen äärelle. Ajettiin nimittäin hyvin spontaanisti 2302,1 km Islannin ympäri Länsivuonoilla koukaten, kun huomattiin, että Annalla oli silloin enää kymmenen päivää jäljellä. Alkuperäiset suunnitelmat myös muuttui hyvin yllättäen yhdessä päivässä, kun jotkut kaverit lähtivät ja lähtevät Islannista huomattavasti suunniteltua aiemmin ja toisten kavereiden toiset kaverit eivät tänne saakka edes päässeet eli suunnitellut tripit ja vaellukset peruuntuivat. Päätettiin siis viikko sitten torstaina, että lähdetään perjantaina ja palataan keksiviikkona. Auto ja teltta vuokralle ja menoksi. Listaan nyt asiat, jotka nähtiin ympäriinsä ajellessa:

• Rauðasanðurin punainen hiekkaranta.
  
  
  
• Musta kirkko.

  

  Islannissa on kuulema kaksi mustaa kirkkoa, jotka on ihan suosittuja paikallisissa elokuvissa. Tämä kirkko oli punaisen hiekkarannan vierellä Länsivuonoilla.

  
  
• Valkoinen hiekka kiitoradan päässä.

  

  Absurdin tästä tekee se, että tämä on ainoa Islannissa näkemäni valkoinen hiekkaranta, vaikka musta hiekka sekaan tunkeekin.

• Lunneja Islannin ja Euroopan läntisimmässä pisteessä Látrabjargin lintukallioilla. Samassa paikassa kohdattiin Tommy the Toyotan tyhjä akku.
  
  
  

  

  Kiva on kurkkia alas n. 400 metrin korkeudesta.

• Ajomatka halki jo melkein yöttömän yön ja sumun.
• Tuuli, joka esti telttailun ja lämpimän aterian.
• Teltta pellon laidassa.

Kerran oli myös lämmin aamupuuro. © David

• Akureyrin uimahalli.

• Harmaata harmaampi Dettifoss ja Selfoss sekä hotellin vessa.

  

  Dettifoss talvella. © Anna

• Vesiputous, jonka kohinassa oli hyvä nukkua.

  

  Koetettiin illalla kokkailla, mutta tuuli esti jälleen lämpimän aterian. © David

• Metsä, jonka puihin saattoi kiivetä.

  

  © David

• Kilometrin korkuiset vuoret Itävuonoilla.

  

  © David

• Kaveri töissä puolivalmiissa hotellissa.
• Kuulema poroja teltan ympärillä. Itse nukuin viimeinkin kylmyydestä huolimatta.
• Svartifoss.

  

  © Anna

• Vihreän eri sävyt.
• Hajonneet jarrut ja löysä käsijarru, joista ei ole todistusaineistoa.

Reissu oli hauska ja hulvaton, mutta tavallaan myös haikea, kun kerran viimeisiä hetkiä täällä vietellään. Mutta Islannissa telttailusta vielä mainittakoon, että kannattaa hankkia kunnon tuulelta suojattu tai hyvin tehokas retkikeitin. Islannin tuuli on nimittäin Suomeen verrattuna melko navakka ja sammuttaa liekin aika äkkiä.

Loppuviikko kaiken tuon ajamisen jälkeen on kulunut lähinnä kotona ja puistoissa loikoillessa ja rentoillessa. Eräs kaveri viime syksyltä teki come backin, joten kuulumisia on vaihdettu ahkerasti suuntaan jos toiseen. Tänään pitäisi vielä nautiskella toisten viimeisistä yöelämistä tässä kaupungissa ennen maanantain lähtöä... hmm... Ensi viikosta tulee todennäköisesti ankea, kun enää ei näe ihmistä, jonka on nähnyt elokuusen kielikurssin huonetoveriuden jälkeen lähes joka päivä, paitsi jos olen ollut Suomessa tai hän Saksassa. Arki täällä on siis kovassa myllerryksessä, mutta nauttikaamme siitä silti!

Päätöksiä

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös vaihdot Islannissa.. Itse olen täällä vielä lähes kaksi kuukautta, mutta monilla muilla lähdön aika koittaa jo nyt heti tenttien loputtua. Näitä päiviä on hiljaa odotettu ja pelätty koko kevään ajan, ja nyt ne ovat täällä. Siksi on otettu kaikki ilo irti joka ikisestä yhteisestä hetkestä, joita on tietenkin ollut niin paljon kuin mahdollista. Tähän päivään saakka nämä päivät olivat vain niin epätodellisen kaukana, että niihin ei oikeastaan edes uskonut, eikä niihin osannut varautua. Mutta nyt ne todella ovat täällä ja tuntuu vain haikealta, vaikka elämä täällä jatkuukin lähes entiseen malliin. Meitä on täällä vain aina vain vähemmän ja vähemmän arkea jakamassa...

Tänä aamuna tämä lopun alku iski täydellä teholla päin pläsiä, kun sanottiin haikeaakin haikeammat hyvästit, eipäs kun näkemiinset!!, kämppikselleni Christinelle, joka lähti kohti Itä-Islantia ja sieltä Tanskaan lähtevää lauttaa. Huomenaamulla kyynelet todennäköisesti vierivät taas, kun on Kimin aika lähteä. Tulevalla viikolla heippoja sanotaan muutenkin lähes joka päivä ja aika pahoja paloja ja hyvästejä on jo odotettavissa.. Toisaalta on hienoa olla viimeisten lähtijöiden joukossa ja nähdä muiden lähtevän. Olla se, joka jää ja lähettää toiset matkaan. Toisaalta taas tunnemyllerrystä on tämän talven aikana ollut riittämiin jo muutenkin. Ei tarvitsisi enää näitä vähiä vesivaroja turhan päiten tuhlailla.Tällä hetkellä tekisi mieli vain paeta eräiden tavoin useammaksi viikoksi toiselle mantereelle ja sanoa kaikki heipat kerralla!

Noh, onneksi sentään vietettiin viimeisin ilta, yö ja aamu Christinen kanssa niin tiiviisti päivällisellä, baarissa, falafelilla, leikkikentällä ja lopulta omassa huoneessaan matkalaukkua pakkaillen, että ei enää paremmin voisi viimeisiä hetkiä viettää! Sama aiotaan tehdä tänään Kimin kanssa ja valvoa kanssaan lentokenttäbussin lähtemiseen saakka eli varhaiseen aamuun ohi pikkutuntien. Yritetään olla olematta liian haikeita, sillä kaikki heipat täällä nyt tarkoittavat vain iloisia jälleennäkemisiä lähitulevaisuudessa!

Ringillä, neljäs osa: Banaanimiehen matkassa

Kolmas liftauspäivä alkoi Víkistä ilman sen suurempia tulivuorien purkauksia. Aamu meni sähkökatkoisessa suihkussa ja huoltsikalla kahvilla. Banaanimiehen kanssa oli edellisenä iltana ollut puhetta, että meillä saattaisi olla sama suunta... Mutta aamullapa oli hän kadonnut kuin tuhka tuuleen saksalaisine autoineen. Petyttiin hieman, mutta todettiin, että kaipa se liftauksen idea onkin saada uusia kyytejä koko ajan. Ilo oli kuitenkin suuri, kun ystävämme Banaanimies noukki meidät kyytiinsä huoltsikan pihasta ja jatkoi matkaa kanssamme vielä kaksi päivää!

Ensimmäinen päivä kyydissään meni Islannin eteläisen rannikon laavakenttien yli kiitäessä. Herra Banaanimies halusi päästä jäätikölle, joten jäätikölle yritettiin. Jos ajelee selkeänä päivänä Reykjavíkista etelään, ei jäätikön näkemiseltä melkein edes voi välttyä, sillä heti ensimmäisenä tuntisen matkan jälkeen näkee kuuluisan Eyjafjallajökullin (lue: eija-fjatla-jöökytl), seuraavana hieman ennen Víkiä voi huomata Mýrdalsjökullin (lue: miir-dals-jöökytl) ja pian Víkin ohittamisen jälkeen horisontissa jo häämöttää Euroopan isoin jäätikkö, Vatnajökull (lue: vaʰtna-jöökytl). Sitä voikin sitten ihastella edessä ja vasemmalla (kun ajelee itää kohti) ja laavakenttää oikealla. Tuon laavakentän aiheutti aikoinaan, joskus 1783-1785, tulivuori nimeltä Laki. Purkauksen takia suunnilleen puolet Islannin silloisista asukkaista sai surmansa muun muassa siksi, että ei ruokaa ei ollut kaikille. Samainen purkaus oli myös osasyynä pieneen jääkauteen ja sitä myötä ehkäpä jopa Ranskan vallankumoukseen.

Laavakenttää ja horisontissa se kuuluisa Vatnajökull.

Noh, Vatnajökullin yhtä sormea käytiin hipaisemassa, kunhan ensin körryyteltiin soratiellä kahtakymppiä, kun saksalainen ystävämme peläksi pikkukivien kolinaa auton pohjassa. Jäätiköillä on näinä päivinä tapana pienentyä entisestä massiivisuudestaan. Tiina ja minä oltiin lähinnä vaikuttuneen hiljaisia, kun jäätikön reunalla nähtiin likaisessa vedessä kauniina aurinkoisena kesäpäivänä lilluvia jäävuoria. Näkymä ja hiljaisuus jäätikön ympärillä toi mieleeni lähinnä hautasmaan. Ääneen tämän ajatuksen sanottuani matkaseuramme halusi lohduttaa meitä ja sanoi, että ehkä jäävuoret ovatkin vain kylvyssä. En tiedä, miten paljon ajatus kylpevistä jäävuorista lohduttaa, mutta ainakin se oli hauska ajatus! Ainakin kylpevistä jäävuorista on tullut täällä myös nähtävyys, sillä Jökulsárlónin jäävuorikylpylä on yksi Islannin hienoimmista nähtävyyksistä. Paikan yllä tuntuu aina olevan syvä hiljaisuus ja taianomainen, rauhallinen tunnelma. Sumusta erottuvien jäälohkareiden sinisyyttä ja valtavuutta ei voi kuin ihmetellä ja ihastella ja kunnnioittaa hiljaa.

Jäätiköiden hautausmaa.

Jökulsárlón.

Jökulsárlónilla kohtasimme ensimmäiset liftarit sitten.. meidän. Eli Víkin. Kyseessä oli kaksi ranskalaista vaeltajaa, jotka näyttivät Tiinalle viekoittelevia kuvia Laugarvegurin vaellukseltaan. Ei siis Reykjavíkin baarikadun vaellukselta, vaan kolmipäiväinen vaellus Laundmannalaugarista Þorsmörkiin. Muutenkin olivat hauskoja tyyppejä he. Olivat niin luonnon lapsia, että eivät leirintäalueelle halunneet meidän mukavuudenhaluisten ja nälkäisien muiden seuraan liittyä. Me sen sijaan leiriydyttiin Höfnin leirintäalueelle, metsästettiin Banaanimiehelle lisäpeitettä, etsittiin takakonttiin loukkuun jäänyttä lompakkoa, maisteltiin islantilaisia olusia ja kokkailtiin perus pussipastoja trangialla. Ei nähty edes, millainen oli leiripaikka, kun oli niin sumuista, kuten maan itäosissa yleensäkin tuppaa olemaan.

Seuraavan aamun maisema vuorineen olikin entistä mukavampi yllätys, sillä ainainen sumu oli auringonnousussa hälvennyt. Edellisenä iltana oltiin jo vähän puhuttu, että saatettaisiin seuraavanakin päivänä liftata saksalaisen auton kyytiin. Ihan ei peukkupaikalle päästy, kun kuski ilmoitti, että vois lähteä viiden minuutin kuluttua. Teltan kuivattelu ja aamupuurojen keittely jäi siis vähälle ja me tultiin pahalle päälle. Käytiin sentään huoltsikalta kahvit. Lohdutukseksi Banaanimies kuitenkin pysäytti auton jonkin ajan päästä kauniille paikalle ja antoi meidän rauhassa valmistaa keksitaikinalta maistuva aamupuuro ja vieläpä nauttia se vielä lämpimän kahvin kera. Ei voitu olla pitkävihaisia.

Tällaisesta paikasta herättiin.

Neljäs liftauspäivä ei sisältänyt Islannin kaunista luontoa suurempia huippukohtia, mikä tietenkin on jo itsessään suuri huippukohta. Lähinnä maisemaan kuului meri oikealla, vuori vasemmalla, turisteja keskellä tietä, mustia hiekkarantoja, mustalla hiekkarannalla uintia, serpentiinitietä ylös, lumienkeleitä lumilämpäreissä, serpentiiniteitä alas, Islannin suurin metsä nimeltänsä Hallormssaðaskógur, joka myös näytti ihan tavalliselta skandinaaviselta metsältä, saavuttamaton pato ja leirintäalue, jolla voitiin pestä pyykkiä. Pyykin ulkonakuivattamisessa oli omat pienet vippaskonstinsa, sillä pyykkimummo kertoi, että every night come fog. Itäisessä Islannissa on siis ilmeisesti joka ilta sumuista ja tällä kertaa myös melko tuulista, ainakin Egilsstadirin naapurissa Fellabærissa.

Koska selostus neljännestä päivästä oli listamainen, annan kuvien kertoa. Säästän sanat myöhemmäksi.

Atlantin rannalla.

Meri houkutti niin kovin, että uimaan oli päästävä.

Idän ainainen sumu.

Erään serpentiinitien melkein huipulta.

Melkein automainos vuoren huipulla.

Ihan tavallinen metsä Islannissa. Puut vain oli vähän pienempiä, kuin mihin olen tottunut.

Fellabær ja hiljaa hiipivä sumu.

Hei hei huhtikuu!

Aika on mennyt niin opiskelu- ja reissukiireissä, että hyvä jos olen ehtinyt tietokoneella sähköpostit tarkistaa, saati sitten yhtään mitään pitempää hetkeä keskittyä ja muistoja alas kirjoitella. Muistoja alas kirjoitella, hmph.. Huomasin tuossa männä viikolla, että mikään kieli ei ole enää yhdeksän kuukauden ulkoisilla mailla oleilun jälkeen sujuva. Suomi tökkii, kun sitä yrittää sönköttää. Englanti takeltelee. Islanti meni tentissäkin niin päin mäntyseiniä, että... tuloksia odottellessa. Ruotsista on tullut blandinaavintia. Huoh... Saksaa ja ranskaa en edes yritä muuta kuin ymmärtää.

Sitten viime näkemän eli kirjoitelman on tapahtunut niin paljon asioita, että en meinaa pysyä laskuissa edes mukana. Siksi kuvaan kaikkea vain lyhyesti.

Menin humanistina geologien kenttäretkelle kuulemaan ilmaista ja erilaista selostusta Reykjanesin niemimaasta. Ilman tuota selostusta olisin vain ajatellut, että kah, kiviä. Nyt mietin, että kah, a'a [a:'a:] ja kah, kaunis pahoehoe [poihoi]. Laavatyyppejä nimittäin. Kannatti herätä kolmen tunnin yöunilta ja viettää sitä kaiken jälkeistä päivää geologikavereiden kanssa. Heillä oli toivottavasti yhtä kivaa ja lisäksi hyvää kertausta omia tenttejään varten, kun kaiken minulle joutuivat selittämään.

Reykjanes eli savuinen nenä. Se todettiin monin aistein.

Tämä oli kai nyt sitten sitä pahoehoeta.

Kävin pääsiäisenä Länsivuonoilla ihmettelemässä, että miten vietetään kunnon festarit talvisäässä, koska ei koskaan menty etelään. Aldrei fór ég suður (suomeksi: En koskaan mennyt etelään) oli kyllä festarina näkemisen ja kokemisen arvoinen, sillä enpä ole aiemmilla festareilla tanssinut lumisateessa. Telttailu tosin vaihdettiin ihan vaan hostelliin, koska mukavuudenhaluinen ja flunssainen minä en halunnut lumituiskussa kesämakarilla nukkua. Tiesin sen kyllä jo etukäteen. Festarit kokemuksena oli kivan rennot. Lavoja oli yksi, kukin bändi esiintyi puolisen tuntia, pikainen vaihto ja meininki jatkuu.

Koreilematon lista esiintyjistä. Huomaa ensimmäisenä Peppi Pitkätossu.

Länsivuonoilla käytiin myös ihmettelemässä, että mistäs kaikki alkoikaan eli palattiin porukan juurille Núpuriin. Matka sinne ei ollut helppo, sillä auto juoksi ulos kaasusta keskellä ylösmäkeä. Onneksi auttavaiset islantilaiset hakivat meille lisää löpöä ja matka pääsi jatkumaan. Onnena onnettumuudessa oli, että ei ehditty ajella samana iltana seuraavaan hostelliin kolmen tunnin ajomatkan päähän vuorien ylitse, koska ajomatka olisikin ollut vain alle puoli tuntia vuorien tällä puolen. Lopulta ei ajettu ollenkaan ja surfattiin sohvilla mukavassa kattohuoneistossa Ísafjörðurissa.

Auton jättäessä tien päälle ala tehdä lumiukkoa.

Núpur. Maisema oli hieman talvisempi kuin vielä elokuussa..

Heti ei pääsiäistä maltettu lopettaa, vaan ajeltiin Hólmavíkin noitamuseota ihmettelemään ja päädyttiin vielä yöpymään Snæfellsnesiltä aiemmin löytämässämme tuvassa. Siellä lähinnä nautittiin kitaroinnista ja lauleltiin itsemme lämpimiksi. Itse sain hienon hetken, kun vessareissulla katsoin hämmentynyttä napakettua pienen hetken suoraan silmiin ja hämmennyin itsekin. En ensin tajunnut, että mikä on tämä kissan kokoinen otus, joka näyttää enemmän pieneltä koiralta. Se varmaan miettiä, että mitä tuo kaksijalkainen tekee täällä, kun yleensä ne vierailee vain päivisin. Yön jälkeisen päivän iltana oli jo pakko jo takaisin kaupungissa, mutta ennen sitä ehdittiin vielä ottaa nokoset basalttipilareiden päällä.

Basalttipilarit.

Nokoset.

Pidennetyn pääsiäisen jälkeen täällä vietettiin kesän ensimmäistä päivää 24.4.. Itse vietin kesän ensimmäisen päivän ahkerasti tenttikirjojen ääressä, sillä lakon siirtymisen takia päivänä seuraavana oli tentti islannin kielestä. Seuraavakin viikonloppu meni vain tenttitouhuissa, mutta mukavasti aurinkoisella parvekkeella. Aurinko ahkeroi minulle jo kellon ranteeseen. Itse en selvästikään ahkeroinut tarpeeksi viiden päivän pelkästä opiskelusta huolimatta, koska minun osaltani lukukauden päättänyt islannin kieliopin tentti tuntui menevän huonosti.. Todellisuudesta en sitten tiedä.

Palkitsin silti itseni kiipeämällä vapunaattona Esjalle ja matkaamalla Vestmannasaarille vapun päivänä. Vestmannasaaret on ollut meidän pitkäaikainen tavoite ja nyt viimein sinne huonoista sääennustuksista huolimatta päätettiin lähteä. Sää oli oikein mainio ja näytti siltä, että tuo piskuinen saariryhmä on kaapattu tänne pohjoiseen jostain Välimereltä. Välimerestä muistuttaa myös auringossa ja tuulessa punaiseksi muuttunut naama, heh.

Tänään luvassa on pelkkää rästitekemistä. Lopun lähenemisestä muistuttaa, että taas yksi kaveri tulee meille evakkoon, koska omaan asuntoonsa muuttaa jo muita… Otetaan siis lopusta ajasta kaikki irti ja ihmetellään vaikka illemmalla Star Warsien viimeisiä episodeja!