Ringillä, viides osa: Pohjoisen ihmeitä

Liftausreissun viidennen päivän aamuna reissukumppanini Tiinan ja minun sekä Baananimiehenä nyt tunnetun saksalaisen matkaajan tiet erkanivat yllättäen meidän kaikkien halutessa jatkaa matkaa alkuperäisten suunnitelmien mukaisesti eli hän yksin autollaan ja me paukalokyydeillä. Teltta siis pakettiin ja peukalo pystyssä tien poskeen.

Ei mennyt kauaa ennen kuin meidät noukki kyytiinsä Australiasta saakka Islantiin tullut arkkitehti. Tiinan kanssa päätimme tavoitella illalla Mývatnia (lue: miivahtn) majapaikaksi ja sinnehän aussi meidät lupasi viedä. Mutta hän oli kuullut joltakulta, että pian Egilsstaðirin jälkeen kannattaa poiketa ring roadilta pohjoiseen, koukkaukseen menee vain parikymmentä minuuttia. Millähän ihme pikakiiturilla oli kyseinen henkilö tuon koukkausen parissakymmenessä minuutissa tehnyt? Meillä koukkaukseen meni nimittäin yli kaksi tuntia! Mutta eipä ollut valittamista, sillä maisemat olivat henkeäsalpaavan kauniit ja ihanat. Ajettiin pilvisestä laaksosta vuoren huipulle ja löydettiin itsemme kahtien pilvien välistä ja auringonpaisteesta. Khuul!

"Why did you stop to take pictures of sheep? Don't you have them in Australia as well?"
"Yes, but they don't live in this cool places!"

Jännä juttu pohjoisessa ajellessa oli se, että... tuota noin.. aluehan on siis Islannin kuivinta eli pelkkiä kiviä. Mutta jännä juttu on se, että tuolla alueella virtaa Islannin suurin ja pisin joki, jossa on Euroopan vesiämäärältään suurin vesiputous, Dettifoss (lue: dehtifos). Jotenkin absurdia, että kaiken kiven ja kuivuuden keskellä on niin paljon vettä.

Kuivaa ja karua pohjoista.

Dettifoss.

Dettifossilta suunta jatkui pohjoiseen kohti Ásbyrgin (lue: ausbirkin) kanjonia. Kuulema tuo hevosenkengän muotoinen kanjoni on Odinin kahdeksanjalkaisen hevosen kavionjälki. Kuka nyt mitään geologien selityksiä romahtaneista maaperistä muutenkaan uskoisi! ;) Ásbyrgistä Dettifossille kulkee myös kolmipäiväinen vaellusreitti, jota ei kuitenkaan Tiinan kanssa lähdetty vaeltamaan, mutta ehkä vielä tässä viimeisen kuukauden aikana, hmmmm... :) Sen sijaan ajeltiin autolla vielä pohjoisemmaksi ihan rannikolle saakka. Siellä meri oli sininen ja maa vihreä... Etelään, Mývatnin suunnalle katsellessa nähtiin myös jotain Islannille hyvin harvinaista, nimittäin salamoita! Islantihan on tunnetusti keskellä kylmää valtamerta, minkä takia ukkosten muodostuminen on hyvin harvinaista. Viime marraskuussa Islannissa tosin kuohutti yksi yksinäinen salamanisku, joka valaisi mikrosekunniksi koko Reykjavíkin.

Näkymä pohjoisesta sisämaahan päin. Ásbyrginkin voi kuvasta erottaa, jos osaa katsoa, kjeh.

Matkalla Húsavíkin läpi, jonne meillä ei siis ollut tarkoitus mennä ollenkaan, nähtiin lämpöinen lampi, johon oltaisi pulahdettu, jos kuskilta olisi uskallettu lupa kysyä. Ei tohdittu, joten jatkettiin matkaa kohti kohdetta eli Mývatnia, mutta kuljettiin kuskin kanssa vielä ihmettelemään viimeksi vuonna 1984 purkautunutta Kraflaa, jonka juurella haisi melkoisen vahvasti kananmuna ja maa oli hassun väristä ja tuntuista, nimittäin mutaista.

Höyryävän lämmin lampi Húsavíkin liepeillä.

Kraflan keltainen ja lemuava maaläjä.

Katsoin kraateriin ja kiehuvan laavan sijasta siellä olikin vain vettä..

Lopulta pitkän päivän päätteeksi päästiin leirintäalueelle Mývatnin juurelle. Oltiin taas tuuripellejä kelin suhteen, sillä alueella oli satanut hieman ennen meidän saapumistamme, mutta sade oli jo poissa meidän sinne saapuessamme. Meillä ei mennyt kauaa tajuta, mistä alue on saanut nimensä. Telttaa pystyttäessä saatiin nimittäin hätistellä ahkeraan pikku myitä, noita siivekkäitä pikku öttiäisiä, jotka näyttävät mäkäräisen ja itikan risteytykseltä, mutta eivät onneksi pure. Jostain syystä päivä oli niin rankka ja väsyttävä, että oli vain kiva päästä viimeinkin telttaan ja nukkumaan. Osasyynä saattoi olla myös monen päivän matkaaminen, mutta sehän vain kuuluu liftaamiseen. :)

Pikku mýitä telttakankaassa.