Kuussa maan kamaralla: Ringillä, neljäs osa: Banaanimiehen matkassa

Kolmas liftauspäivä alkoi Víkistä ilman sen suurempia tulivuorien purkauksia. Aamu meni sähkökatkoisessa suihkussa ja huoltsikalla kahvilla. Banaanimiehen kanssa oli edellisenä iltana ollut puhetta, että meillä saattaisi olla sama suunta... Mutta aamullapa oli hän kadonnut kuin tuhka tuuleen saksalaisine autoineen. Petyttiin hieman, mutta todettiin, että kaipa se liftauksen idea onkin saada uusia kyytejä koko ajan. Ilo oli kuitenkin suuri, kun ystävämme Banaanimies noukki meidät kyytiinsä huoltsikan pihasta ja jatkoi matkaa kanssamme vielä kaksi päivää!

Ensimmäinen päivä kyydissään meni Islannin eteläisen rannikon laavakenttien yli kiitäessä. Herra Banaanimies halusi päästä jäätikölle, joten jäätikölle yritettiin. Jos ajelee selkeänä päivänä Reykjavíkista etelään, ei jäätikön näkemiseltä melkein edes voi välttyä, sillä heti ensimmäisenä tuntisen matkan jälkeen näkee kuuluisan Eyjafjallajökullin (lue: eija-fjatla-jöökytl), seuraavana hieman ennen Víkiä voi huomata Mýrdalsjökullin (lue: miir-dals-jöökytl) ja pian Víkin ohittamisen jälkeen horisontissa jo häämöttää Euroopan isoin jäätikkö, Vatnajökull (lue: vaʰtna-jöökytl). Sitä voikin sitten ihastella edessä ja vasemmalla (kun ajelee itää kohti) ja laavakenttää oikealla. Tuon laavakentän aiheutti aikoinaan, joskus 1783-1785, tulivuori nimeltä Laki. Purkauksen takia suunnilleen puolet Islannin silloisista asukkaista sai surmansa muun muassa siksi, että ei ruokaa ei ollut kaikille. Samainen purkaus oli myös osasyynä pieneen jääkauteen ja sitä myötä ehkäpä jopa Ranskan vallankumoukseen.

Laavakenttää ja horisontissa se kuuluisa Vatnajökull.

Noh, Vatnajökullin yhtä sormea käytiin hipaisemassa, kunhan ensin körryyteltiin soratiellä kahtakymppiä, kun saksalainen ystävämme peläksi pikkukivien kolinaa auton pohjassa. Jäätiköillä on näinä päivinä tapana pienentyä entisestä massiivisuudestaan. Tiina ja minä oltiin lähinnä vaikuttuneen hiljaisia, kun jäätikön reunalla nähtiin likaisessa vedessä kauniina aurinkoisena kesäpäivänä lilluvia jäävuoria. Näkymä ja hiljaisuus jäätikön ympärillä toi mieleeni lähinnä hautasmaan. Ääneen tämän ajatuksen sanottuani matkaseuramme halusi lohduttaa meitä ja sanoi, että ehkä jäävuoret ovatkin vain kylvyssä. En tiedä, miten paljon ajatus kylpevistä jäävuorista lohduttaa, mutta ainakin se oli hauska ajatus! Ainakin kylpevistä jäävuorista on tullut täällä myös nähtävyys, sillä Jökulsárlónin jäävuorikylpylä on yksi Islannin hienoimmista nähtävyyksistä. Paikan yllä tuntuu aina olevan syvä hiljaisuus ja taianomainen, rauhallinen tunnelma. Sumusta erottuvien jäälohkareiden sinisyyttä ja valtavuutta ei voi kuin ihmetellä ja ihastella ja kunnnioittaa hiljaa.

Jäätiköiden hautausmaa.

Jökulsárlón.

Jökulsárlónilla kohtasimme ensimmäiset liftarit sitten.. meidän. Eli Víkin. Kyseessä oli kaksi ranskalaista vaeltajaa, jotka näyttivät Tiinalle viekoittelevia kuvia Laugarvegurin vaellukseltaan. Ei siis Reykjavíkin baarikadun vaellukselta, vaan kolmipäiväinen vaellus Laundmannalaugarista Þorsmörkiin. Muutenkin olivat hauskoja tyyppejä he. Olivat niin luonnon lapsia, että eivät leirintäalueelle halunneet meidän mukavuudenhaluisten ja nälkäisien muiden seuraan liittyä. Me sen sijaan leiriydyttiin Höfnin leirintäalueelle, metsästettiin Banaanimiehelle lisäpeitettä, etsittiin takakonttiin loukkuun jäänyttä lompakkoa, maisteltiin islantilaisia olusia ja kokkailtiin perus pussipastoja trangialla. Ei nähty edes, millainen oli leiripaikka, kun oli niin sumuista, kuten maan itäosissa yleensäkin tuppaa olemaan.

Seuraavan aamun maisema vuorineen olikin entistä mukavampi yllätys, sillä ainainen sumu oli auringonnousussa hälvennyt. Edellisenä iltana oltiin jo vähän puhuttu, että saatettaisiin seuraavanakin päivänä liftata saksalaisen auton kyytiin. Ihan ei peukkupaikalle päästy, kun kuski ilmoitti, että vois lähteä viiden minuutin kuluttua. Teltan kuivattelu ja aamupuurojen keittely jäi siis vähälle ja me tultiin pahalle päälle. Käytiin sentään huoltsikalta kahvit. Lohdutukseksi Banaanimies kuitenkin pysäytti auton jonkin ajan päästä kauniille paikalle ja antoi meidän rauhassa valmistaa keksitaikinalta maistuva aamupuuro ja vieläpä nauttia se vielä lämpimän kahvin kera. Ei voitu olla pitkävihaisia.

Tällaisesta paikasta herättiin.

Neljäs liftauspäivä ei sisältänyt Islannin kaunista luontoa suurempia huippukohtia, mikä tietenkin on jo itsessään suuri huippukohta. Lähinnä maisemaan kuului meri oikealla, vuori vasemmalla, turisteja keskellä tietä, mustia hiekkarantoja, mustalla hiekkarannalla uintia, serpentiinitietä ylös, lumienkeleitä lumilämpäreissä, serpentiiniteitä alas, Islannin suurin metsä nimeltänsä Hallormssaðaskógur, joka myös näytti ihan tavalliselta skandinaaviselta metsältä, saavuttamaton pato ja leirintäalue, jolla voitiin pestä pyykkiä. Pyykin ulkonakuivattamisessa oli omat pienet vippaskonstinsa, sillä pyykkimummo kertoi, että every night come fog. Itäisessä Islannissa on siis ilmeisesti joka ilta sumuista ja tällä kertaa myös melko tuulista, ainakin Egilsstadirin naapurissa Fellabærissa.

Koska selostus neljännestä päivästä oli listamainen, annan kuvien kertoa. Säästän sanat myöhemmäksi.