Kokemus, josta haluan kertoa

Minulla oli aikaa ajatella ja kirjoitella, kun lautalla matkustin Islannin Seyðisfjörðurista Färsaarien Tórshavniin. Kirjoitin siis tekstin, jonka kirjoittamista olin jo hyvin pitkään miettinyt.

Eli millaista siellä vaihdossa sitten oli olla? Mitäs tuohon nyt sitten sanoisi... Yleensä vaihtokertomusten kai odotetaan kertovan bilettämisestä, reissuista ja ihmissuhdedraamoista. Minun kohdallani oli ehkä hieman toisin, mutta oli se kuitenkin tähän astisen elämäni paras, vaikka samalla myös pahin vuosi. Tällaisen vuoden jälkeen en oikeastaan edes tahtoisi palata Suomeen. En halua palata elämääni Suomessa, Tampereella tai muualla. En halua jatkaa opiskelua. En halua olla töissä. Pelkään, että palaan takaisin vanhoihin toimintamalleihini, olen väsynyt ja masentunut. Mutta toisaalta, juuri nyt en jaksaisi jäädä edes Islantiin. Sitä kyllä haluaisin, varsinkin tämän viimeisen liftausmatkan jälkeen. Enää jäljellä ei vain ole niitä samoja ihmisiä kuin aiemmin, mutta sain viimeisen viikon aikana huomata, että uusiin ihmisiin tutustuminen on Islannissa jotenkin Suomea helpompaa ja mukavampaa. Elämänasenne on leppoisampi. Ei tarvitse tehdä mitään, jos ei jaksa, mutta aina löytyy tekemistä ja seuraakin tarvittaessa. En halua vähätellä kavereita ja ystäviä Suomessa, mutta haluan vähän varoittaa, että taisin vaihtovuoden aikana muuttua enemmän kuin halusin. Kukapa nyt ei vuoden ulkomailla asumisen jälkeen olisi hieman erilainen, kaikkien uusien kokemusten jälkeen.

Halusin vaihtovuodestani hauskaa ja mielenkiintoista uuteen kulttuuriin tutustumista. Nauttia vain omasta elämästäni, keskittyä välillä pelkästään itseeni ja omaan hyvinvointiini, tutustua Islantiin ja islantilaisiin, opetella kieltä, käydä ulkona, lukea kirjoja... Halusin palata Suomeen jotenkin raikkaampana, iloisempana ja avoimempana kuin ennen lähtöäni. Sen sijaan palaan kotiin ehkä hieman aiempaa synkempänä, vaikka sen yritänkin nauruuni peittää. Todennäköisesti edelleen valitan pienistä ja ärsyttävistä asioista, mutta toisaalta osaan myös arvostaa sitä, että asiat eivät ole niin huonosti kuin ne olivat vielä puoli vuotta sitten. Silloin vain toivoin, että ei tarvitsisi enää olla... Mutta toisaalta, ainakin vielä Islannissa osasin välillä nauttia myös pienistä hetkistä, jolloin saattoi vain kuunnella kämppiksen kitarointia tai syödä aamupalaa ja jutella, nuuhkia ranskalaista kahvia. Toisinaan myös onnistuin vain soittamaan kaverille, että lähdetään kahville tai minne vain, liftataan jonnekin. Kaipaan jo nyt ihmisiä, jotka olen tuntenut vasta hetken, sillä he sattuivat olemaan ympärilläni vaikeina hetkinä, joita oli monia ja välillä lähes päivittäin. Pelkään, että Suomessa kukaan ei täysin tiedä tai ymmärrä, mitä jouduin Islannissa ollessani kokemaan. Kukaan Suomessa ei nähnyt, miten vain istuin ja itkin keittiön lattialla, kun jalat eivät enää kantaneetkaan. Kukaan Suomessa ei kuullut uutisia, jotka kuulin ja jotka ihmiset Islannissa kanssani jakoivat. Mutta miten kukaan Suomesta edes olisi voinut olla siellä? Olinhan itse Islannissa.

Olisi kai paljon helpompaa palata, jos olisin voinut olla Islannissa koko vuoden käymättä välillä kotona ja tapaamatta ihmisiä, niinkuin olin suunnitellut. Noh. Pitää vain hyväksyä, että elämä ei aina, tai yleensä, mene niinkuin sen suunnittelee tai toivoo menevän. Kävin Suomessa kolme kertaa, koska melkein heti Islantiin lähdettyäni toiselle isoveljistäni tehtiin kahdeksan aivoleikkausta. Ensimmäisen kuukautenani Islannissa sain Suomesta siis lähinnä huonoja uutisia, kun rutiininomainen leikkaus ei tuntunut millään onnistuvan. Tilannetta ei helpottautt se, että en oikeastaan edes saanut veljen tilanteesta kovinkaan paljoa tietoa, sillä olin huonojen netti- ja puhelinyhteyksien päässä Länsivuonoilla. Lähinnä olin siis äidin tekstiviestien varassa, kun veljeltä meni jo kyky viestittää tilanteestaan itse. Kielikurssin jälkeen aivan elokuun lopussa palasin Suomeen enkä edes tiennyt, milloin voisin palata Islantiin. Syyskuun puolivälissä kaikki tuntui Suomessa olevan jollain lailla parempaan päin, hengenvaaraa ei ainakaan enää ollut, joten uskalsin palata vaihtovuoteeni. Äiti, isä ja toinen veli pitäisivät velipojasta huolen, samoin ahkerasti sairaalassa vierailevat kaverit.

Tilanne ei kuitenkaan hyvän alun jälkeen helpottunut vaan päinvastoin kääntyi pian pahemmaksi. Kävin siis jälleen Suomessa lokakuun aikana katsomassa, miten veli oli jälleen tehotarkkailussa, sillä todettiin, että hänelle oli kaikista elokuun leikkauksista aiheutunut epilepsia. Kunto oli muutenkin huomattavasti syyskuuta huonompi. Marraskuussa tilanne tuntui taas hetken vakaammalta, mutta silti sairaalajakso olisi pitkä. Jouluksi kotiin pääsemisestä ei ollut enää toivoakaan.

Itse olin Islannissa ja yritin keskittyä opiskeluun, joka ei sujunut ollenkaan. Sain paniikkikohtauksia ja olin jatkuvasti ahdistunut. Keskityin vain pysymään järjissäni, olemaan ihmisten seurassa ja olemaan ajattelematta liikoja. Ilman kämppiksiäni ja jo Länsivuonojen kielikurssilta saatuja ystäviäni olisin varmasti romahtanut vieläkin pahemmin. Tilanteestani tiesi tietenkin todella moni, sillä olin muutaman kerran joutunut selittelemään itkuisia silmiäni ja yleistä väsymystäni. Sain kuulla aika monta kertaa yliopistolla, kaupungilla tai bileissä, miten joku ihaili jaksamistani ja vahvuuttani tai miten tuo joku ei itse voisi jatkaa vaihtovuottaan, jos olisi samassa tilanteessa. Noissa tilanteissa oli vaikeinta pidätellä itkua. Tietenkin mietin monta kertaa, että painuisin kotiin! Yleensä oli pelkkää tuskaa olla Islannissa! Kukaan ei tuntunut käsittävän, millaista on olla tuollaisessa tilanteessa, joka alkaa yllättäen hyvin kriittisenä, jatkuu pitkään ja vaikuttaa koko elämään. Silloin ei yksinkertaisesti ole mitään muita vaihtoehtoja kuin jaksaa ja olla vahvana. Olisi vain lisätaakkana muille, jos vielä itsekin luovuttaisi ja sitä ei halua. Suomessa en vain voinut auttaa ketään yhtään sen enempää. Islannissa ollessani saatoin sentään välillä antaa Skypessä raikkaan tuulahduksen ja kertoa muustakin kuin pimeästä Suomesta.

Tampereen sairaala ei alkanut etsiä syytä veljeni huonoon kuntoon tai edes kysyä apua muilta sairaaloilta, joten vanhempani ja muut sukulaiset alkoivat omatoimisesti kysyä apua muualta. Jopa kaverini Islannissa kysyivät neuvoa tutuiltaan. Vanhempani selvittelivät myös mahdollisuuksia vaihtaa sairaalaa Kuopioon, lähemmäksi kotia. Jatkuva Tampereella olo ilman muita tuttuja alkoi jo tuntua raskaalta, varsinkin talven pimeällä. Itse vain yritin parhaani mukaan nauttia elämästä Islannissa, vaikka huoli painoi jatkuvasti. Halusin silti olla joulun poissa kotoa, vaikka lomaa koulusta olikin kokonainen kuukausi. Päätös ei ollut helppo ja se oli ehkä myös itsekäs, mutta en nähnyt syytä mennä Suomeen. Tunsin tarvitsevani lomaa kaikesta. Tietenkin joulun aika oli koko perheelle jo muutenkin rankka, mutta en vain olisi jaksanut matkustaa yksin Suomeen vain olemaan veljeni vuoteen äärellä. Minusta ei olisi ollut siellä mitään iloa. Tuntui tietenkin pahalta vaatia sitä muiltakaan perheeni jäseneltä, sillä he olivat viettäneet siellä lukemattomia tunteja. He vain sattuivat olemaan lähempänä kuin päivän matkustamisen päässä.

Kävin Suomessa kuitenkin jälleen tammikuuun lopussa. Tulin silloin heti kipeäksi ehkä voinut lopulta vierailla veljeni luona kuin kolme kertaa viikon aikana. Tuolloin hänet oli jo siirretty Kuopioon ja hoidon laatu tuntui parantuneen, mutta hänen tilansa ei kuitenkaan kohentunut. Hän ei jaksanut edes kättäni puristaa. Päätettiin, että leikataan vielä kerran. Ajatus leikkauksesta oli tietenkin todella, todella pelottava, mutta muita vaihtoehtoja ei tuntunut enää olevan. Siispä leikattiin... Leikkausta edeltävän viikon hypin seinille ja panikoin odottaessani, mutta niin tekivät varmasti muutkin. Pelotti todella, että veljeni ei kestäisi leikkausta tai se ei onnistuisi tai pieleen menisi kaikki, mikä oli sentään vielä jollain lailla kunnossa.

Leikkaaminen oli kuitenkin varmasti oikea ratkaisu. Heti leikkauksen jälkeen vastaukset kysymyksiin saatiin käden puristamisen sijasta puhumalla. Oli ihmeellistä kuulla tuosta! Puhe oli kuitenkin ollut hyvin vaikeaa ja jopa mahdotonta jo pitkän aikaa. Muutenkin kunto tuntui paranevan suhteellisen nopeasti tuon leikkauksen jälkeen. Käsien ja jalkojen liike ja voima palautuivat pian. Puolen vuoden makaamisen jälkeen lihakset olivat tietenkin huonossa kunnossa. Helmikuun lopulla lääkärien mielipide tosin oli, että potilas ei todennäköisesti koskaan enää kunnolla kävelisi, päättäisi opintojaan saati selviytyisi arjestaan yksin. Tuo oli tietenkin raskas uutinen, vaikka sitä oli jo pitkään odotettu ja pelätty... Jäin sen takia jopa pariksi päiväksi kotiin vain olemaan ja ajattelemaan, sillä opiskelumotivaatio meni sen siliän tien. Mitä oli enää väliä minun opiskeluillani tai elämälläni, kun toinen ei mistään samanlaisesta voisi enää koskaan edes haaveilla?

Mutta toisinaan eivät taitavimmatkaan lääkärit osaa ennustaa, miten potilas lopulta kuntoutuu. Heidän pitää osata kertoa se pahin mahdollinen vaihtoehto. Kuukausi huonon ennusteen saamisen jälkeen eli maaliskuun lopulla kumoutui alas ensimmäinen lasillinen vettä sitten syyskuun. Pian sen jälkeen päästiin eroon mahaan ruokaa vievästä letkusta, sillä jos juominen onnistui, onnistuisi myös syöminen. Syömisen aloittamisen jälkeen kuntouminen lähti edistymään uskomattoman nopeasti. Ensin juotiin, sitten syötiin, pian jaksettiin jo istua 15 minuuttia eikä siitä mennyt kauaa, kun jo pyörätuolilla itse rullailtiin. Ensimmäinen facebook päivitys huhtikuun alussa sai minut nauramaan ja itkemään onnesta kesken kielioppiluennon. Pääsiäisenä velipoika pääsi ensimmäistä kertaa kotiin vanhempieni luokse. Tuolloin hän ei vielä jaksanut sängyssä omaa kylkeään kääntää, mutta puhe sujui lähes normaalisti ja käsien liike sujui hyvin. Seuraavalla kotikäynnillä pari viikkoa myöhemmin hän jaksoi kuitenkin jo nostaa itsensä pyörätuoliin! Siitä ei mennyt kuin pari viikkoa, kun näin skypessä veljen jo kävelevän lyhyen matkan toisen veljeni varmistaessa. Tuosta parin viikon päästä fysioterapeutti jo kielsi pyörätuolin käytön, että ei vain laiskistuttaisi, mutta kepitkin lensivät nurkkaan jo viikon päästä! Nyt veli on jo siinä kunnossa, että jopa pyöräily onnistuu. Apua ei tarvita enää melkein suunnilleen mihinkään. Ja mikä tärkeintä, pään toiminnassa ja järjen juoksussa ei tunnu olevan mitään vikaa tai ongelmaa, vaikka tietenkin väsymys iskee helpommin kuin ennen. Se on tietenkin kaiken koetun jälkeen hyvin ymmärrettävää. Pää ja kroppa ovat vielä vasta toipumassa rankasta kokemuksesta, ja sille pitää antaa aikaa. Muistoja ei syksyltä liikoja ole, mutta se on kai ainakin toistaiseksi vain hyvä. Toisaalta meille muille on vaikeaa se, että hän ei muista, miten paljon meitä on pelottanut, vaikka itseään on varmasti silloin pelottanut vielä meitä enemmän. Ei varmasti ollut helppoa herätä jokaiseen päivään eilistä huonommassa kunnossa... Mutta nyt on asiat viimeinkin toisin!

Minulle pitäisi nyt siis olla ja onkin paljon pelättyä helpompaa palata Suomeen. Jos olisin voinut jättää tämän kaiken kokematta, olisin sen enemmän kuin mielelläni tehnyt. En soisi tällaista kokemusta kenellekään. Ei ole todellakaan helppoa olla kaukana perheen ja tuttujen ihmisten luota, kun joku läheinen on sairaalassa. Silloin on entistäkin tärkeämpää pitää yhtä perheen kanssa, mutta myös ympäröidä itsensä niillä ihmisillä, jotka tarjoavat apuaan. Sekin pieni twisti tässä kaikessa loppujen lopuksi oli, että ilman tätä epäonnea en varmaan olisi näin läheinen Islannista saatujen ystävieni kanssa. Jotkut sanoivatkin, että meidän porukasta ei olisi varmaan ilman Ollia näin läheistä tullut. Kaikki halusivat olla minun tukenani huonoina hetkinä ja jakaa ilouutiset. Minun murheeni antoi myös muille tilaisuuden kertoa omista ikävistä selviytymistarinoista, jotka antoivat uskoa huomiseen. Opittiin, että elämä ei ole aina reilu, mutta siitäkin huolimatta ja ehkä juuri siksi on tärkeintä vain keskittyä siihen, mitä sillä hetkellä on. Oli se sitten kuppi kaakaota, sohvalle porukalla käpertyminen, iltakävely, sinfoniaorkesterin konsertti tai Adventure Time. Sillä hetkellä ei ole mitään muuta.

Tällä hetkellä on vain aikaa ajatella, Färsaaret, kesäilta, harmonikka ja islantilaisia ympärillä aiheuttamassa ikävää Islantiin. Niistä aion nyt vielä pari päivää täällä nauttia parhaani mukaan. En aio ajatella, että en halua palata Suomeen, sillä sinne paluu on kuitenkin lopulta edessä.. Eikä se varmasti niin kamalaa loppujen lopuksi edes ole, vaikka erilaista elämä tuleekin varmasti olemaan. Lopulta se on pelkkää elämää huolineen ja murheineen, mutta myös iloineen.

Paluumatka on alkanut

Kai se on myönnettävä, että tämä aikani Islannissa on tulossa päätökseensä. Olen jo niin monet heipat täällä sanonut, että oikeastaan onkin jo ihan hyvä lähteä... Lähdin Reykjavíkistä lopullisesti toissapäivänä eli maanantaina ja päädyin tänne eli Seyðisfjörðuriin eli toiselle puolelle Islantia eli noin 660 000 metrin päähän pääkaupungista eilen eli tiistaina. Lautta täältä Färsaarille lähtee huomenaamulla. Liftausreissu tänne oli oikeastaan vain yksi reissu muiden joukossa, sillä liftasin saman matkan jo viikko sitten saattaessani kämppiksen tänne samaan paikkaan. Kämppiksen lähteminen oli jo oikeastaan päätös minunkin Islannilleni, sillä oltiin asuttu samassa asunnossa elokuusta lähtien ja tultu läheisiksi ystäviksi. Ajattelin, että hänen lähtönsä olisi minulle se vaikein hyvästien heittäminen, sillä hän oli minulle oikeastaan viimeinen kaveri jäljellä. Tai viimeinen, joka tiesi kaiken, mitä olen täällä käynyt läpi. Lopulta kuitenkin vain sanottiin, että nähdään kahden viikon päästä, sillä silloin kasaannutaan vanhalla porukalla hetkiseksi Berliiniin. Olin joka tapauksessa aika hämmentynyt ja tietenkin hyvin haikea, kun palasin yksin kotiin Reykjavíkiin. Asunto ei tuntunut enää samalta kodilta. Alakerrassa oli kaksi uutta kämppistä, joiden rutiinit olivat aivan erilaiset kuin mihin olin tottunut. Edes yläkerran sohva ei tuntunut enää samalta, vaikka samalla tavalla siellä Adventure Timea katsottiinkin. Tuli tunne, että minun aikani siinä talossa on nyt ohi. Oli aika pakata kamat, siivota huone ja lähteä kohti lauttaa, joka vie minut pois Islannista.

Nyt vielä Seyðisfjörðurissakaan en tosin ole tajunnut, että en enää palaa takaisin Reykjavíkiin. En ainakaan ennen seuraavaa kertaa Islannissa. Tuntuu toisaalta hyvin haikealta, mutta toisaalta.. juuri nyt odotan enemmän, että pääsen Berliiniin ja Osloon tapaamaan kavereita täältä vielä ennen Suomeen paluuta. Luultavasti hyvästit lentokentillä ovat paljon Islannissa sanottuja hyvästejä pahemmat, sillä sitten olen itse ihan oikeasti matkalla Suomeen. Paluu tuntuu pahalta, joten varoitan ihmisiä Suomessa jo tässä vaiheessa, että olen varmasti pitkään surullinen, epäsosiaalinen ja ikävöin ihmisiä ja asioita Islannista. En halua sanoa, että Suomessa asiat olisivat yhtään huonompia. En vain ole enää sama ihminen kuin lähtiessäni, joten uuteen itseeni vanhassa ympäristössä tottumiseen menee varmasti aikaa. Mutta toisaalta, minun Suomenikin on muuttunut, paljon enemmän kuin olisin koskaan halunnut. Siksipä siis matkustan nyt kotiin niin pitkään kuin voin ja koetan ajatella kaiken läpi jo tuolla matkalla. Matka kulkee Färsaarien, Tanskan, Berliinin ja Oslon kautta siis ihan tarkoituksella, sillä kokemastani vuodesta ei pääse yli ihan kolmen ja puolen tunnin lennon aikana. :)

Joten… Mitä sitä nyt sitten sanoisi hyvästien hetkellä… Heippa, Islanti! Olit minulle hyvä! Nähdään mahdollisimman pian tulevaisuudessa!

Suomi ja Suomen ihmiset, tavataan parin viikon päästä, mutta älkää olko minulle vihaisia, jos olen myrtsinä paluustani ja kaipaan muualle. :) Se kuuluu vaihdon jälkeiseen olotilaan ja on aivan normaalia. Mutta en lupaa enää koskaan olla sama oma itseni kuin ennen Islantia. :)

Vähän varjopuolista

Huomasin tässä männä viikolla, että Reykjavíkissa on kesä ja kiireinen turistikausi on juuri alkanut. Pääkatuna pidetty Laugavegur on täynnä matkailijoita. Näyttää ihanan tutulta, kun nuoria kesätyöläisiä näkee kukkapenkkien kimpussa ja katuja siivoamassa, ihan niinkuin Tampereella! Keskusta on ihanan täynnä vaikka sun minkälaista taidetta ja esiintyjiä! Äsken näin yhdeksänhenkisen rosvojoukon kiipeilevän ikkunalaudoilla. Villatuotekauppa Varman edustalla soitteli nuori sellisti ja viulisti. Erään kaupan edessä oli tarjolla ryhmäliikuntaa hauskoihin asuihin pukeutuneiden nuorien ohjaamana. Viikko sitten jututettiin Ingólfstorgilla kesätyökseen soittelevia nuoria muusikoita. Reykjavíkin kaupunki maksaa näille 18-kesäisille kadulla soittamisesta, mutta myös häissä ja muissa juhlissa esiintymisestä. Kuulosti hyvältä konseptilta, sillä samalla nuoret saavat kokemusta esiintymisestä. Muiden katutaiteilijoiden osalta en tiedä, onko kyseessä kaupungin maksama viihdyttäjänä oleminen vai ihan vain kokeilun- ja esittämisenhalu. Ilostuttavaa joka tapauksessa! :)

Olen tosin hieman ristiriitaisin mielin seurannut tätä turistien tulvaa Reykjavíkissa. Matkailijoita täällä ja Islannissa yleensäkin käy nimittäin moninkertaisesti Islannin omaan väkilukuun verrattuna ja miksipäs ei kävisi, sillä Islanti on paikkana niin kamalan kaunis ja ihana. Olen kai mustasukkainen siitä Islannista ja Reykjavíkista, jonka olen saanut viimeisen vuoden aikana kokea, mutta minun pitäisi muistaa, ettäolen itsekin matkailija ja käynyt katsomassa Islannin kuuluisimmat luonnonnähtävyydet enkä oikeasti tiedä mistään mitään muuten kuin kuulopuheiden ja oman kokemuksen perusteella, joten olen ehkä vähän huono kritisoimaan.. Siitä huolimatta tuntuu, että Islanti eli islantilaiset eli nuo muutamat hurjat myyvät kauniin luontonsa ihan vain rahanhimoissaan. Aja jeepillä jäätikölle! Näe Islanti helikopterista! Ratsasta upeilla pienillä hevosillamme laavakentällä! Näe lunni! Maista lunninlihaa! Näe valas! Maista valaanlihaa! Juo puhtainta vettä suoraan jäätiköstä! Koe luonnonrauha! Osta käsintehtyjä villatuotteita! Koe Reykjavíkin hurja yöelämä! Vain sinä ja sinun ystäväsi/kumppanisi/perheesi! Ja kymmenet tuhannet muut...

Varmasti hienoja kokemuksia kaikki edellä mainitut, mutta silti mietityttää, että mikä on kaiken tämän hinta. Pikkupräntin jäätikkövesipullon kyljestä luettueen tietää, että Islannin jäätiköiden vesi on pullotettu Iso-Britanniassa. Islantilaisesta villasta kudotut lapaset on valmistettu Kiinassa. Reykjavíkin keskustaan nousee hotelleja kuin sieniä sateella. Juttelin parin paikallisen kaverin kanssa asiasta ja kuulin paikoista, jotka vielä vuosi sitten olivat kahviloita, keikkapaikkoja, apteekkeja yms., nyt hotelleja tai purku-uhan alla, jotta tilalle voitaisiin rakentaa hotelleja. Baarien, kahviloiden ja kauppojen elämä Islannissa on muutenkin lyhyt, sillä talven aikana moni hyvällä paikalla oleva liiketila oli tyhjillään, luultavasti, koska vuokra oli liian korkea asiakkaiden määrään nähden. Baari nimeltään Harlem ei ole enää Harlem, vaan Húrra. Stofan ei ole kohta enää se keltainen talo Ingólstorgin kulmassa, vaan kellarikahvila pari korttelia tuonnempana. Huhut kertovat, että muun muassa Björkin bongauspaikkana tunnettu Stofan muuttaa, koska Ingólfstorgille nousee jälleen yksi hotelli. Hotelli-innostus etenee niin pelottavaa tahtia, että järkevien rakennussuunnitelmien tekeminen ja kannattavan tulevaisuuden pohtiminen näyttää unohtuneen. Matkailu koko kansan tukipilarina on näköjään kannattava vaihtoehto, mutta onko se sitä myös kymmenen vuoden kuluttua? Onko Reykjavíkin keskustassa vielä tuolloin elämää vai onko se vain tyhjiä hotelleja täynnä?

Oma sisäinen hippini on huolissaan Islannin herkästä luonnosta, jota myös mainostetaan herkkänä, puhtaana ja koskemattomana. Sitähän se vielä hetken onkin, mutta ei kauaa tällaisen menon jatkuessa. Golden Circle on tietenkin jokaisen Islannin matkaajan pakko käydä, sillä Circlen varrella näkee mannerlaattojen saumakohdan, historiallisesti tärkeän Þingvellirin, Geysirin alueen ja Gullfossin vesiputouksen. Noissa paikoissa rauhaisaa kokemusta luonnonhelmassa saa hakea oman päänsä sisältä, sillä paikat ovat täynnä muita matkailijoita ympäri vuoden. Monet tulevat paikalle täydessä linja-autossa tai omalla vuokra-autolla, nappaavat Been There, Done That -kuvansa, ostavat matkamuistopuodista islantilaisesta villasta Kiinassa valmistetut lapaset ja huristavat pois sen kummemmin ihmettelemättä. Toisilla on jopa niin kiire, että matalan aidan rajaamalla päällystetyllä polulla ei malta pysyä. On nopeampaa ylittää matala aita ja oikaista. Eihän se luonto nyt siitä pilalle mene, jos minä tuosta nopsaan hilipasen. Mutta kun noita miniä on joka päivä muutamakin kymmenen, alkavat askelet luonnossa näkyä ja pian parista jalanjäljestä muodostuu valtatie. Hups.

Ai niin ja se roskaaminen. Älä jätä roskia jälkeesi pilaamaan maisemaa. Turistipaikoilla roskisten löytäminen on helppoa ja joskus jopa jätteiden lajittelu on mahdollista. Se on hyvä! Toista vain on asutuskeskuksissa. Roskiksia löytyy kyllä muualtakin kuin teiden penkoilta kunhan vain osaa ja jaksaa etsiä, mutta kierrätys on täällä vielä vauvantossuissa muihin käymiini maihin verrattuna. Muiden vaihtareiden kanssa ihmeteltiin heti alkuun, kun ei läydetty paikkaa biojätteelle. Taisin bongata biojäteastioita vain yliopistolla, mutta nekin olivat täynnä kaikkea muuta. Paperin, kartongin ja muovin saattoi sentään sekajätteestä erottaa, mutta metallista ja lasista onnistuttiin kierrättämään vain alkoholia ja virvoitusjuomia sisältäneet pakkaukset, kaikki muu päätyi sekajätteeseen. Kierrättämistä olisi varmasti helpottanut myös seitsenhenkisen talouden yhteinen yrittäminen, mutta alkuinnostuksen jälkeen huomasin olevani ideologiani kanssa yksin. Luovutin siis lopulta minäkin, huokaus.. Mutta puolustuksekseni sanon, että ei ihan oikeasti ole tehty kierrättämistä täällä helpoksi!

Huh, saarnasin, kritisoin ja kärjistin ilman sen kummempaa tietoa, kuten jo mainitsin. Olen edelleen aivan Islannin lumoissa, mutta en voi väittää, että tämä maa olisi vain ja ainoastaan ihana. Mikään maa ei ole! Halusin vain vielä ennen täältä lähtemistä kertoa asioista, jotka hieman ovat ottaneet päähän ja ihmetyttäneet, että kaikki postaukset eivät olisi pelkkää Islannin kauneuden ylistystä ja vaihtovuoden hauskuutta. Halusin sanoa, että ihmiset hyvät, miettikää, minne matkaatte, miksi matkaatte ja miten matkaatte. Haluan suositella Islantia matkakohteena, mutta olen siitä mustasukkainen. Haluan Islannin säilyvän yhtä kauniina kuin itsekin sen näin, mutta tätä menoa tuo toive ei toteudu. Ystävät hyvät,jos jatkuvasti vaihtuva säätila ei miellytä, tyytykää kauniisiin kuviin, joita löytää googlettamalla. Mutta jos matkaatte Islantiin, matkatkaa nyt kun se vielä on ja pysykää ja ihmetelkää hetki. Se kannattaa noin yleensäkin maailmaa matkatessa.

Hauskaa haikeutta

Listaan taas asioita ja tunteita, joita olen kokenut sitten viimeisten kuulumisten kertailun. Pahoittelen laiskuutta lähinnä itselleni.

• Anna lähti. Olin surullinen. Päätin, että en enää koskaan tutustu uusiin ihmisiin.
• Majoitin kaverin kavereita Ranskasta. Ennakkoväsymyksestä huolimatta oli tosi hauskaa! Ovat nyt myös minun kavereita. :) Totesin, että kyllä uusiin ihmisiin kannattaa aina tutustua, vaikka hyvästit ovatkin aina haikeita.
• Kävin Viðeyllä. Ihmettelin Yoko Onon Imagine Peace Toweria ja kuvittelin rauhan. Oli hauskaa ja rauhallista!
  
  
  
• Sinéad ja Gabi lähtivät. Todistettiin kaunis auringonnousu linja-autoa odotellessa. Olin entistäkin surullisempi.
• Pyöräilin yksin Seltjarnarnesille ja takaisin. Oli hauskaa, mutta haikeaa. Kuvasin paljon filmille.
• Sanoin heipat Lærkelle. Oli hauskaa ja haikeaa.
• Brian ja Quentin muuttivat tähän taloon. Hauskaa, mutta omituista. Kansallisuuksien tasapainot säilyivät, mutta sukupuolten ei.
• Ostin teltan, koska lopunajan telttavuokrista kertyy kuitenkin kokonaisen teltan hinta. Jee! Olen vapaa telttailemaan!
• Lähdin liftaamaan kämppisteni Davidin ja Lukasin sekä ystäväisemme Astan kanssa. Hukkasin filmikamerani, voi surku!! Nähtiin ja koettiin kaksi uskomattoman kaunista auringonlaskua ja -nousua Borgarnesissa ja Stykkishólmurissa. Kuulin uskomattoman ja pelottavan tarinan liftaamisesta USA:ssa. Päätin, että en liftaa siellä, mutta jatkan liftaamista Islannissa. Paluumatkalla puhuin paljon islantia islantilaisten ja srilankalaisten lasten ja aikuisten kanssa. Huomasin, että osaan eli aika voittajafiilis!
• Tapasin uusia ihmisiä ihan vain kotona sohvalla surfatessa. Kansainväliset talot on jees ja tuo iloa!
• Sain tietää, kenellä vielä täällä olevista kavereistani on mustin huumori, kiitos Cards against Humanityn. Saiko kaikelle edes nauraa?
• Tiedän nyt palaavani Suomeen maanantaina 14.7. klo 11:05, jos lento on aikataulussa. Ahdistaa, koska haluaisin vain jäädä Islantiin, mutta kaipa Suomeenkin on joskus palattava. Maailma on nykyään kuitenkin niin pieni, että kaikkialle voi aina palata.

Olipas tylsä lista. Elämä täällä on vain hyvin erilaista talveen verrattuna. Täynnä odottamista. Minun on vielä totuttava siihen, että Suomeen palattuani kaikki on melkein kuin ennenkin, vaikka mikään ei olekaan kuten ennen. Mutta ainakin kaikki on paljon paremmin kuin uskalsin vielä talvella odottaa. :)