Paluu vanhaan

Palasin Tampereelle.

Olen ollut täällä reilut kaksi vuorokautta ja eksynyt jo kolmesti. Sijainnit eivät olekaan enää siellä, missä muistin.

Muutin omaan uuteen huoneeseen eli Ollikin pääsi takaisin omaan huoneeseensa. Koska en itse ollut pakannut omia muuttolaatikoitani edellisessä asunnossa, oli jokaisen laatikon sisältö yllätys. Parasta oli löytää jälleen vanhat vaatekappaleet, joiden olemassaolon oli Islannissa ollessa unohtanut. Ei tarvitsekaan lähteä ostamaan uusia housuja ihan heti, kun täältä kerran löytyi.

Mukanani Tampereelle tuli meillä kotona viime viikon töissä eli kyläilemässä ollut kanadalainen Charles, johon törmäsin alunperin Kööpenhaminassa, tapasin uudelleen Oslossa ja nyt hyvästelin matkalleen Budapestiin. Pienen riskin ottamisen kautta sain elämääni hyvän uuden ihmisen, jonka uskalsin kutsua vanhempieni luokse tutustumaan elämään luomutilalla. Kannatti, koska juttua matkustelusta ja maailmasta meillä molemmilla tuntui riittävän.

Charlesin lähdön jälkeen jäin Tiinan ja minun asuntoon ihan yksin. Ensimmäistä kertaa ihan yksin sitten viime vuoden heinäkuun. Luulin, että ahdistuisin enemmänkin, että seinät kaatuisivat päälle, mutta tunne oli oikeastaan ihan ok, siedettävä. Koetin hetken löytää jotain, mikä aiheuttaisi ahdistusta, mutta luovutin pian. Sen sijaan lähdin kaverin kanssa kaljalle. Mitä sitä eloaan ahdistelemaan, kun Islannin tuttuja on ihan kohta tulossa kylään oikein monen viikon ajaksi.

Tämän päivän eli keskiviikon olin varannut velvollisuuksille, yksinäiselle jurottamiselle ja tottumiselle siihen, että olen taas täällä. Päivä menikin kämppää koristellessa ja tärkeitä asioita hoidellessa. Maistraatti halusi tietää, että olen palannut Suomeen, joten kävin passini näyttämässä. Oikeastaan podin aamusta myöhäiseen iltapäivään saakka kovaa päänsärkyä, joka ei helpottanut tukan kiskomisella tai joogatiilillä. En ymmärrä, mistä noita särkyjä on viimeisen vuoden aikana tullut.. Tai no, on kai tässä vähän jotain stressiä ollut, hmmm, pikkujuttuja, heh. Hartiatkin on ihan jumissa. Noh, totesin jälleen, että ei kipua kannata liian pitkään tuntea, nappasin särkylääkkeen ja lähdin sanomaan heippa opiskelukavereille. Näyttämään, että minä palasin, mutta heti samalla jo eräs toinen lähtee. Tukholmaan. Sentään ehdittiin hetki törmätä. Se siis siitä yksinäisestä päivästä, seurassa oli kyllä kivempaa!

Vasta nyt Tampereelle palattuani tajusin, että olin poissa yhden vuoden. Minulle elämä jatkuu siitä, mihin se lähtiessäni jäi. Menin nukkumaan eilen illalla, näin monia unia, painajaisia, todennäköisesti uneksinkin paljon, heräsin aamulla yhtä väsyneenä kuin illalla nukkumaan mennässäni, kuten tapanani yleensä on. On edelleen heinäkuu 2013. En tiedä, miten muut sen tekivät, mutta jotenkin he ovat kaikki nähneet samoja tai vähintäänkin usein sivuavia unia ja elävät vuotta 2014.

Hämmentää...

Mutta hämmennyksestä huolimatta olen iloinen siitä, että olen palannut. Ikävä on kova, mutta kyllä Tampereella nyt ainakin yhden vuoden taas viihtyy.

Vuosi sitten

Viimeiset kaksi viikkoa Suomessa olen pohdiskellut vain, että missäs olin vuosi sitten. Helppoon kysymykseen helppo vastaus, olin aloittelemassa elämääni Islannissa. Tasan vuosi sitten liftaaminen saaren ympäri oli jo suoritettu ja ensimmäinen ilta ulkona Reykjavíkin yöelämässä, vieläpä paikallisessa homobaarissa eli Kikissä parin paikallisen ja parin Brasiliasta Islantiin muuttaneen kanssa koettu. Vuosi sitten huomenna oli tarkoitus Tiinan lähteä takaisin Suomeen, minun kohti Länsivuonoja ja kolmen viikon kielikurssia. Veli oli jo sairaalassa odottelemassa aivo-selkäydinnesteen kirkastumista ja kolmatta leikkaustaan. Vuosi sitten huomenna juttelin ensimmäistä, mutta onneksi en viimeistä kertaa monen ihmisen kanssa. Matkalla linja-autolle tapasin ensimmäisen tuttuni Islannista, suomalaisen Marjan. Oli hauska sattuma ”joutua” puhumaan heti ensimmäisenä suomea, mutta olen siitä kyllä ihan iloinen. Marjaa kävin moikkaamassa lopulta tänä kesänä Oslossa saakka. Yhdeksän tunnin bussimatkan istuin saksalaisen Lauran vieressä. Hän kertoi jo tuolloin tuntevansa erään suomalaisen tytön, joka on nyt vuoden päästä menossa naimisiin. Kertoi jo silloin häiden olevan Tampereella ja kysyi, että voisinko mahdollisesti majoittaa. Lupauduin heti, vaikka oltiin tunnettu ehkä tunti. Jouluna selvisi, että minäkin tunnen tämän tytön, joka menee naimisiin ja jonka kanssa Laura oli kotiinpaluunsa jälkeen Berliinissä kaljalla. Nyt tänä vuonna kuukausi sitten olin Lauran talon katolla juomassa viiniä ja syömässä jäätelöä. Puolentoista viikon päästä Laura tulee minun vieraaksi muuten vaan ja kaverinsa eli minunkin tuttuni häävieraaksi Tampereelle (btw, hääonnet, Maija, jos satut lukemaan!!). Tampere-yhteyksiä löytyi heti bussimatkalla muitakin, nimittäin siellä myös opiskeleva Sini, joka lähti Islannista jo joulun alla. Kevään aikana ollaan oltu yhteyksissä vain silloin tällöin, mutta toivottavasti tavataan taas mahdollisimman pian, kun molemmat palataan Tampereelle.

Vuosi sitten huomenna tapasin myös ensimmäistä kertaa saksalaisen Annan, jonka kanssa jaoin huoneen kolmen viikon ajan ja näin lähes joka päivä Islannissa ollessani. Tuon Annan kanssa minulla oli vuoden aikana monia, monia, monia!, hyviä keskusteluja, tuon Annan kanssa puhuin tunteista ja ajatuksistani enemmän kuin kenenkään kanssa pitkään aikaan. Tuolle Annalle kerroin ensimmäisenä, kun sain huonoja uutisia tai voin huonosti. Tuo Anna oli vieressäni aina kun tarvitsin olkapäätä, jota vasten vain itkeä tuntikausia ilman muuta syytä kuin yleinen epävarmuus elämästä ja tulevaisuudesta, tai kaveria, jonka kanssa nauraa niin, että mahaan sattuu. Jos ystävyydestä voisi sanoa, että se oli rakkautta ensisilmäyksellä, voisin käyttää sitä tästä ystävyydestä, jonka koen kehittyneen Annan ja minun välille.

Vuosi sitten ylihuomenna meillä oli kielikurssin ensimmäinen kolmituntinen luento kahtine kahvitaukoineen. Tuolla luennolla opin, että saksalaiset Julian ja Kim olivat opiskelleet islantia ennenkin, kuten Annakin. Julianin ja minun ensimmäinen kahdenkeskinen keskustelu ei tosin mennyt niin hienosti kuin vuoden aikana kehittyneen ystävyyden perusteella olisi voinut luulla. Ensimmäinen keskustelu tapahtui matkalla käytävältämme ruokasaliin. Julian sanoi, että tykkää hiustyylistäni tosi paljon. Minä hämmennyin ja sanoin: kiitos, niin minäkin. End of the conversation. Loppuvuoden ajan muisteltiin tuota keskustelua ja Julian harkitsi vakavasti leikkaavansa pitkät punaiset hiuksensa niskan osalta samanlaisiksi kuin minulla. Julianista tuli siis yksi Drápuhlíðilla paljon aikaa viettäneistä ja minun Islantini kannalta tärkeistä henkilöistä, jonka lauluääntä, naurua ja kömpelyyttä kaipaan todenteolla. Onneksi on tavattu Islannin jälkeisenä aikana jo kerran ja tavataan taas reilun kuukauden kuluttua Julianin tullessa Suomeen reissaamaan kaverinsa kanssa. Myös Julian kysyi jo vuosi sitten majoitusmahdollisuuksista Tampereella. Nyt majoitan hänet enemmän kuin mielelläni ja puhun islantia niin paljon kuin ehdin.

Myös Kimiin tutustuin vuosi sitten ylihuomenna. Tällä hetkellä tänä vuonna Kim on Puolassa, mutta tulee pian Suomeen kurssille, ja loppukuusta minun vieraakseni Tampereelle. Heti Kimin vierailun jälkeen saan vieraakseni Davidin, Drápuhlíðin kodin minulle ehkä läheisimmän kämppäkaverini, jonka kanssa voin puhua ihan mistä vain. Ilman Davidia (tietenkään muita tuttavuuksia vähättelemättä!) en olisi ehkä selviytynyt tästä vuodesta näissäkään vähissä järjissä. David oli tuolla samalla kielikurssilla, mutta hän on oikeasti niin ujo, että ei tainnut puhua kovinkaan monen kanssa. Muistan hänet sieltä vain sinä laihana poikana, joka soitti aina kitaraa tai pianoa. Sen sijaan huonekaverinsa Hanneksen, vuosi sitten tulevan naapurimme, opin tuntemaan myös kielikurssilla. Daividn lailla Hannes oli noita ihmisiä, joiden ansiosta opin kuuntelemaan musiikkia ja juomaan teetä.

Vuosi sitten pari päivää myöhemmin tapasin myös ihastuttavan ranskattaren nimeltään Tania, jonka kanssa jaoin kiinnostuksen ja innostuksen teatteriin ja tanssimiseen. Tanian kanssa loimme pieneen sisäpiiriimme käsitteen hallway party, ihan vain koska käytävässä oli aina enemmän tilaa tanssia ihan oikeasti. Tania joutui lähtemään Islannista jo ennen joulua, mutta onneksi tyttö teki come backin myöhemmin keväällä ja saapui iloksemme Berliiniin myös nyt kesällä. Seuraavasta näkemisestä ei ole vielä tietoa, mutta onneksi nähdä voi edes jollain lailla skypen välityksellä. Skypessä voidaan ainakin tapamme mukaan purista ja leikkiä R2D2:ta, vaikka Tanialla onkin hieman eri murre.

Viimeiset kaksi viikkoa olen mietiskellyt, millaista oli vuosi sitten. Viimeiset kaksi viikkoa olen kaivannut ihmisiä, joihin tutustuin Islannissa. Olen vain miettinyt ja odottanut, että milloin tapaan heidät taas. Suunnitellut ostavani lentoja, aikatauluttanut elämääni ja etsinyt aukkoja reissaamiseen tulevan vuoden aikana. En silti ajatellut, että jo näin pian Islannin jälkeen tapaisin näin monia heistä täällä Suomessa, ja vieläpä niitä läheisimpiä! Aika onnellinen tuuripelle olen siis saanut olla, kun meillä nykyajan nuorilla on niin hyvät mahdollisuudet reissata ja tavata taas. Ei elämä vaihdon jälkeen lopu, kun vaihto loppuu. Elämä ihmisten kanssa näyttää onneksi jatkuvan myös ilman Islantia. Tämä olkoon lohdutuksena niille, jotka nyt lähtevät kohti omia Islantejaan.

Ringillä, kuudes osa: Metsäretkellä

En ole enää Islannissa, mutta silti haluan vielä viime kesän liftausreissua parin merkinnän verran muistella. Muutenkin on niin monista retkistä kuvia ja kertomuksia kerrottavana, että taidan vielä hetken elämääni Islannissa kenelle tahansa lukemaan sattuvalle muistella. Tällä kertaa muistelen ympäriliftauksen päiviä numerot kuusi ja seitsämän. Jäljellä on sitten enää viimeiset pari päivää, jotka osoittautuivat tavallaan varsin kohtalokkaiksi koko Islannissa oloani ajatellen. Mutta asiaan:

Reissun kuudes päivä alkoi perinteisissä reissutunnelmissa eli teltasta heräämällä ja aamupuurolla, joka ei enää maistunut keksitaikinalta. Myvatnin ympäristö oli jotenkin ilmastoltaan kosteaa aluetta, joten tällä kertaa telttaa piti ihan kuivatella. Tuuriksemme leirintäalueella oli kamojenkuivatushökötys, jonne märän teltan saattoi ripustaa kuivumaan ja isot reput ja rinkat jättää säilöön. Itse suuntasimme pienelle päiväkävelylle kevyillä pikkurepuilla. Tarkoitus oli vain patikoida Hverfjallin (lue: kverfjatl) kraaterilla ja sieltä Dimmuborgirin laavametsään, mutta niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, eksyimme islantilaiseen metsään emmekä löytäneet oikeaa suuntaa pelkästään ylös nousemalla. Syytän omituisesti viitoitettua polkua. Joka tapauksessa, löysimme itsemme lähtöpisteesta, joten päätettiin seurata melko selkeästi asfaltilla merkattua tietä. Patikasta tuli siis hieman erilainen kuin toivottiin, mutta hauskaa oli silti. Eväänä oli kuitenkin pullaa ja suklaata, joten ei voi kovin huonosti mennä.

Eikös tämä jo ihan metsältä näytä? Ainakin sinne eksyä voi.

Nousu Hverfjallin muurahaisleijonan pesää muistuttavan kraaterin harjalle oli hikinen ja maisema niin sumuinen, että ei paljon kaunista Mývatnia ja ympäristön uniikkeja pseudokraatereita nähty, mutta kiipeämisestä nyt tulee aina hyvä mieli. Alasmeno oli paljon joutuisampaa, kun melkein pyllymäkeä sai kraaterin rinnettä lasketella. Pikkuisia laavakiviäkin sai sitten kengistänsä kaivella.

Huom! Kuvassa emme ole me!

Dimmuborgirin laavametsä oli varsin erikoinen ilmestys. Laavametsäksi aluetta kutsutaan, koska isohko alue on täynnänsä laavasta muodostuneita pilareita, joissa voi mielikuvituksen päästessä valloilleen nähdä jos jonkinlaisia, melko karmiviakin kasvoja. Sanovat, että pilarit muodostuivat eräässä tulivuoren purkauksessa muutamia satoja vuosia sitten virranneen laavan juostessa alueella olleen järven yli. Järven vesi jäähdytti laavavirtaa alhaalta käsin ja ilma ylhäältä päin, mutta kiehuessaan järven veden piti päästä pakenemaan suoraan ylöspäin laavan läpi jäähdyttäen vielä virtaavaan sulaan kiveen pilareita. (Huom! Sula kivi on kiehuvaa vettä kuumempaa.) Kun vielä sula laava oli jäähtyneiden kerrosten välistä virrannut sinne, minne virtasi, romahti ilman jäähdyttämä kattorakennelma, mutta pilarit jäivät pystyyn muodostaen laavametsän. Että näin minun sanojeni ja ymmärtämäni mukaan. Uskoo ken uskoo. Oikeastihan Dimmuborgirin sanotaan olevan paholaisen olohuone eli ihan on saattanut sisustussuunnittelijakin olla asialla ja ajatella tarkkaan pilareiden Feng Shuita.

Nämä laavapilarit on jo ihan puiden kokoisia. Tuohon metsään voi ihan oikeasti eksyä!

Ihmeteltiin hieman, että miksi oli kamalasti kaikkia joulutonttujen näköisiä hiippareita Dimmuborgirin alueen kuvissa. Syksyllä minulle selvisi, että Islanti yrittää joulutyypeillään matkia Rovaniemen Joulupukin pajaa houkutellakseen Myvatnin alueelle turisteja. Meidät myöhemmin matkaansa noukkinut islantitar tiesi kertoa meille kolmestatoista joulupukista ja joulukissasta. Taisin jo joulun aikaan noista ukoista kertoilla, mutta kertauksena: ukot saapuvat yksi kerrallaan 13 päivän ajan ennen joulua ja tekevät kukin omanlaistansa jäynää. Kiltit lapset saa lahjoja ikkunalaudalle jätettyyn kenkään, tuhmille on luvassa perunoita ja joulumuorin pataan joutuminen. (Ihan oikein niille! Ei saa olla tuhma!) Kissakin saattaa syödä, jos lahjaksi ei saa vaatteita. (Ei ole oikein se, koska silloin on muut tuhmia, kun eivät vaatteita lahjaksi anna eli ei ole itsestä riippuvainen kohtalo!)

Islantitar oli varsin ystävällinen ja heitti meidät ihan kodin ovelle eli Akureyrin leirintäalueen portille saakka. Neuvoi jopa uimahallin sijainnin, jossa seuraavana päivänä sammakoina hartioita avattiin ja höyryhuoneessa vanhaa ihoa kuorittiin. Lisäksi hemmoteltiin itseämme Akureyrin suloisimmassa kahvilassa Blá kannanissa (lue: blau kannan), josta sai islantilaisten kovin rakastamaa porkkanakakkua. Sitä saa nimittäin joka ikisessä kahvilassa, joissain jopa suklaisena versiona!

Seuraavana päivänä meillä oli vain pitkä kyyti saksalaiselta asuntoautoilijalta, ihan Akureyristä seuraavalle leirintäalueelle Laugarbakkiin saakka. Hän eli autoilija oli matkannut elämänsä aikana paljon meitä enemmän ja ympäri maailmaa, käynyt Islannissa ennenkin, pyörinyt Oseaniassa ja Uudessa-Seelannissa, Etelä-Amerikassakin kuulema. Silti muistutti hän, että ei pidä unohtaa myöskään kotimaan matkailua. Sanoi, että Saksa on kaunis maa, mikä nyt oltiin toki jo todettu muutenkin aiemmilla ja äskeisillä reissuilla Saksaan. Sanoi, että meidänkin kannattaisi matkailla enemmän myös Suomessa. Ajatus jäi päähäni koko vaihdon ajaksi, vaikka olinkin koluamassa Islantia. Se tulikin minulle todella tutuksi kaikkine erikoisine kolkkineen ja olen reissannut siellä nyt enemmän kuin monet tapaamani alkuasukkaat. Vielä on paljon myös näkemättä, joten takaisin pitää päästä!

Mutta entäs se Suomi? Noh, olen käynyt Lapissa mummolassa, Helsingissä ehkä neljästi ilman jonkun sohvan jatkuvaa kuluttamista, Tampereella eksyn edelleen. Pohjanmaan ohi olen pikaisesti autoillut, Itä-Suomessa tiedän juuri ja juuri, missä on Varpaisjärvi ja Kuopio, ja nekin vain siksi, että asuin niissä elämäni ensimmäiset vuodet. Voisin yrittää jatkossa turisteilla hieman enemmän myös kotimaassa, täällä kun ei ole ihan yhtä kamalaa kielimuuria kuin muilla mailla! Eihän Tampereeltakaan ole kuin pari hassua tuntia Turkuun, Helsinkiin, Jyväskylään ja vaikka minne paikkoihin siltä ja väliltä. Ja huomenna pohjoisen mummolaa kohti ajellessa voisinkin kiinnittää enemmän huomiota myös sitä määränpäätä edeltäviin paikkoihin!

Kotimatka

Kolme viikkoa sitten olin vielä Islannissa. Olin juuri jättänyt kotini Drápuhlíðilla taakseni. Yövyin islantilaisessa maatalossa islantilaisen perheen luona ja syötin orvoille karitsoille pullosta maitoa. Poikkesin Färsaarilla ja sain kyydin Sveitsin Tanskan suurlähettiläältä. Pyysi lähettämään kuvia lunneista. Lautalla ja Tanskassa törmäsin sattumalta wwoofareihin, joista toisen tapasin myöhemmin Oslossa. Tapaan hänet vielä elokuun aikana Suomessa. Tulee vanhempieni tilalle hetkeksi töihin. Tanskasta menin Berliinin ja hämmentelin, että miten Drápuhlíðin ihmiset ovatkin yhtäkkiä siellä. Kanssakäyminen ja ihmiset tuntuivat samalta kuin Islannissa, paikka vain oli eri. Söin päivällistä ja join viiniä Berliinin kattojen yllä ja ”nautin” helteestä, erityisesti julkisilla kulkiessani. Matkalla Osloon näin samaan aikaan auringon punaiseman horisontin, tähtitaivaan ja salamoivia pilviä. Oslossa helle jatkui, mutta siitä huolimatta kävelimme ympäri kaupunkia ja ihmettelimme, miten erilaisia alueita Osloon mahtuu. Grillattiin ja todistettiin jalkapallohuumaa Saksan voittaessa neljännen maailmanmestaruutensa.

Tänään aamupäivällä olinkin yllättäen Suomessa. Kaikki näytti niin kovin erilaiselta kuin ennen, mutta silti liian tutulta. Kaikki aiemmin koettu tuntui pelkältä unelta. Halusin vain palata takaisin tuohon uneen, joka oli ollut todellisuutta viimeisen vuoden ajan.

Helsingissä odotin Onnibussia lähteväksi ja aika kuoli aivan liian nopeasti, kun sain seurakseni ystävän, jota näen aivan liian harvoin. Oli lohduttavaa saada heti muistutus siitä, että Suomessakin on edelleen ihmisiä, joiden seurassa on hyvä olla. Linja-autossa yritin tappaa aikani nukkumalla, mutta sen sijaan kuuntelin Docventuresia ja mietin ihmisen psyykettä ja rahaa. Niissä on paljon ajattelemista, kumpaakaan en ymmärrä. Auto oli Kuopiossa aikatauluaan edellä, joten odotin hetken ja olin hämmentynyt... En ollut käynyt siellä niin kovin pitkään aikaan. En ollut sinne edes ikävöinyt. Paikka ei tuntunut kotoisalta. Hymy nousi kuitenkin huulille, kun pihaan kurvasi auto, jonka kyydissä olivat isä, äiti, kesää meillä viettävä serkkutyttö ja toinen veljistäni. Se, joka oli pitkään sairaalassa. Tuntui oikeastaan aika hyvältä ja iloiselta, erityisesti nähdä toisen todella kävelevän omin jaloin! Olipa velipoika laittanut minulle eväätkin vielä tunnin kestävälle kotimatkalle. Mitä muuta voi maailmalta palaava pikkusisko kaivata kuin ruisleipää, kanelipullaa, kaurakeksiä, pullollisen kutunmaitoa ja mukillisen mansikoita!

Olisi kai se vaihdon jälkeinen masennus voinut paljon pahemminkin alkaa.

Kokemus, josta haluan kertoa

Minulla oli aikaa ajatella ja kirjoitella, kun lautalla matkustin Islannin Seyðisfjörðurista Färsaarien Tórshavniin. Kirjoitin siis tekstin, jonka kirjoittamista olin jo hyvin pitkään miettinyt.

Eli millaista siellä vaihdossa sitten oli olla? Mitäs tuohon nyt sitten sanoisi... Yleensä vaihtokertomusten kai odotetaan kertovan bilettämisestä, reissuista ja ihmissuhdedraamoista. Minun kohdallani oli ehkä hieman toisin, mutta oli se kuitenkin tähän astisen elämäni paras, vaikka samalla myös pahin vuosi. Tällaisen vuoden jälkeen en oikeastaan edes tahtoisi palata Suomeen. En halua palata elämääni Suomessa, Tampereella tai muualla. En halua jatkaa opiskelua. En halua olla töissä. Pelkään, että palaan takaisin vanhoihin toimintamalleihini, olen väsynyt ja masentunut. Mutta toisaalta, juuri nyt en jaksaisi jäädä edes Islantiin. Sitä kyllä haluaisin, varsinkin tämän viimeisen liftausmatkan jälkeen. Enää jäljellä ei vain ole niitä samoja ihmisiä kuin aiemmin, mutta sain viimeisen viikon aikana huomata, että uusiin ihmisiin tutustuminen on Islannissa jotenkin Suomea helpompaa ja mukavampaa. Elämänasenne on leppoisampi. Ei tarvitse tehdä mitään, jos ei jaksa, mutta aina löytyy tekemistä ja seuraakin tarvittaessa. En halua vähätellä kavereita ja ystäviä Suomessa, mutta haluan vähän varoittaa, että taisin vaihtovuoden aikana muuttua enemmän kuin halusin. Kukapa nyt ei vuoden ulkomailla asumisen jälkeen olisi hieman erilainen, kaikkien uusien kokemusten jälkeen.

Halusin vaihtovuodestani hauskaa ja mielenkiintoista uuteen kulttuuriin tutustumista. Nauttia vain omasta elämästäni, keskittyä välillä pelkästään itseeni ja omaan hyvinvointiini, tutustua Islantiin ja islantilaisiin, opetella kieltä, käydä ulkona, lukea kirjoja... Halusin palata Suomeen jotenkin raikkaampana, iloisempana ja avoimempana kuin ennen lähtöäni. Sen sijaan palaan kotiin ehkä hieman aiempaa synkempänä, vaikka sen yritänkin nauruuni peittää. Todennäköisesti edelleen valitan pienistä ja ärsyttävistä asioista, mutta toisaalta osaan myös arvostaa sitä, että asiat eivät ole niin huonosti kuin ne olivat vielä puoli vuotta sitten. Silloin vain toivoin, että ei tarvitsisi enää olla... Mutta toisaalta, ainakin vielä Islannissa osasin välillä nauttia myös pienistä hetkistä, jolloin saattoi vain kuunnella kämppiksen kitarointia tai syödä aamupalaa ja jutella, nuuhkia ranskalaista kahvia. Toisinaan myös onnistuin vain soittamaan kaverille, että lähdetään kahville tai minne vain, liftataan jonnekin. Kaipaan jo nyt ihmisiä, jotka olen tuntenut vasta hetken, sillä he sattuivat olemaan ympärilläni vaikeina hetkinä, joita oli monia ja välillä lähes päivittäin. Pelkään, että Suomessa kukaan ei täysin tiedä tai ymmärrä, mitä jouduin Islannissa ollessani kokemaan. Kukaan Suomessa ei nähnyt, miten vain istuin ja itkin keittiön lattialla, kun jalat eivät enää kantaneetkaan. Kukaan Suomessa ei kuullut uutisia, jotka kuulin ja jotka ihmiset Islannissa kanssani jakoivat. Mutta miten kukaan Suomesta edes olisi voinut olla siellä? Olinhan itse Islannissa.

Olisi kai paljon helpompaa palata, jos olisin voinut olla Islannissa koko vuoden käymättä välillä kotona ja tapaamatta ihmisiä, niinkuin olin suunnitellut. Noh. Pitää vain hyväksyä, että elämä ei aina, tai yleensä, mene niinkuin sen suunnittelee tai toivoo menevän. Kävin Suomessa kolme kertaa, koska melkein heti Islantiin lähdettyäni toiselle isoveljistäni tehtiin kahdeksan aivoleikkausta. Ensimmäisen kuukautenani Islannissa sain Suomesta siis lähinnä huonoja uutisia, kun rutiininomainen leikkaus ei tuntunut millään onnistuvan. Tilannetta ei helpottautt se, että en oikeastaan edes saanut veljen tilanteesta kovinkaan paljoa tietoa, sillä olin huonojen netti- ja puhelinyhteyksien päässä Länsivuonoilla. Lähinnä olin siis äidin tekstiviestien varassa, kun veljeltä meni jo kyky viestittää tilanteestaan itse. Kielikurssin jälkeen aivan elokuun lopussa palasin Suomeen enkä edes tiennyt, milloin voisin palata Islantiin. Syyskuun puolivälissä kaikki tuntui Suomessa olevan jollain lailla parempaan päin, hengenvaaraa ei ainakaan enää ollut, joten uskalsin palata vaihtovuoteeni. Äiti, isä ja toinen veli pitäisivät velipojasta huolen, samoin ahkerasti sairaalassa vierailevat kaverit.

Tilanne ei kuitenkaan hyvän alun jälkeen helpottunut vaan päinvastoin kääntyi pian pahemmaksi. Kävin siis jälleen Suomessa lokakuun aikana katsomassa, miten veli oli jälleen tehotarkkailussa, sillä todettiin, että hänelle oli kaikista elokuun leikkauksista aiheutunut epilepsia. Kunto oli muutenkin huomattavasti syyskuuta huonompi. Marraskuussa tilanne tuntui taas hetken vakaammalta, mutta silti sairaalajakso olisi pitkä. Jouluksi kotiin pääsemisestä ei ollut enää toivoakaan.

Itse olin Islannissa ja yritin keskittyä opiskeluun, joka ei sujunut ollenkaan. Sain paniikkikohtauksia ja olin jatkuvasti ahdistunut. Keskityin vain pysymään järjissäni, olemaan ihmisten seurassa ja olemaan ajattelematta liikoja. Ilman kämppiksiäni ja jo Länsivuonojen kielikurssilta saatuja ystäviäni olisin varmasti romahtanut vieläkin pahemmin. Tilanteestani tiesi tietenkin todella moni, sillä olin muutaman kerran joutunut selittelemään itkuisia silmiäni ja yleistä väsymystäni. Sain kuulla aika monta kertaa yliopistolla, kaupungilla tai bileissä, miten joku ihaili jaksamistani ja vahvuuttani tai miten tuo joku ei itse voisi jatkaa vaihtovuottaan, jos olisi samassa tilanteessa. Noissa tilanteissa oli vaikeinta pidätellä itkua. Tietenkin mietin monta kertaa, että painuisin kotiin! Yleensä oli pelkkää tuskaa olla Islannissa! Kukaan ei tuntunut käsittävän, millaista on olla tuollaisessa tilanteessa, joka alkaa yllättäen hyvin kriittisenä, jatkuu pitkään ja vaikuttaa koko elämään. Silloin ei yksinkertaisesti ole mitään muita vaihtoehtoja kuin jaksaa ja olla vahvana. Olisi vain lisätaakkana muille, jos vielä itsekin luovuttaisi ja sitä ei halua. Suomessa en vain voinut auttaa ketään yhtään sen enempää. Islannissa ollessani saatoin sentään välillä antaa Skypessä raikkaan tuulahduksen ja kertoa muustakin kuin pimeästä Suomesta.

Tampereen sairaala ei alkanut etsiä syytä veljeni huonoon kuntoon tai edes kysyä apua muilta sairaaloilta, joten vanhempani ja muut sukulaiset alkoivat omatoimisesti kysyä apua muualta. Jopa kaverini Islannissa kysyivät neuvoa tutuiltaan. Vanhempani selvittelivät myös mahdollisuuksia vaihtaa sairaalaa Kuopioon, lähemmäksi kotia. Jatkuva Tampereella olo ilman muita tuttuja alkoi jo tuntua raskaalta, varsinkin talven pimeällä. Itse vain yritin parhaani mukaan nauttia elämästä Islannissa, vaikka huoli painoi jatkuvasti. Halusin silti olla joulun poissa kotoa, vaikka lomaa koulusta olikin kokonainen kuukausi. Päätös ei ollut helppo ja se oli ehkä myös itsekäs, mutta en nähnyt syytä mennä Suomeen. Tunsin tarvitsevani lomaa kaikesta. Tietenkin joulun aika oli koko perheelle jo muutenkin rankka, mutta en vain olisi jaksanut matkustaa yksin Suomeen vain olemaan veljeni vuoteen äärellä. Minusta ei olisi ollut siellä mitään iloa. Tuntui tietenkin pahalta vaatia sitä muiltakaan perheeni jäseneltä, sillä he olivat viettäneet siellä lukemattomia tunteja. He vain sattuivat olemaan lähempänä kuin päivän matkustamisen päässä.

Kävin Suomessa kuitenkin jälleen tammikuuun lopussa. Tulin silloin heti kipeäksi ehkä voinut lopulta vierailla veljeni luona kuin kolme kertaa viikon aikana. Tuolloin hänet oli jo siirretty Kuopioon ja hoidon laatu tuntui parantuneen, mutta hänen tilansa ei kuitenkaan kohentunut. Hän ei jaksanut edes kättäni puristaa. Päätettiin, että leikataan vielä kerran. Ajatus leikkauksesta oli tietenkin todella, todella pelottava, mutta muita vaihtoehtoja ei tuntunut enää olevan. Siispä leikattiin... Leikkausta edeltävän viikon hypin seinille ja panikoin odottaessani, mutta niin tekivät varmasti muutkin. Pelotti todella, että veljeni ei kestäisi leikkausta tai se ei onnistuisi tai pieleen menisi kaikki, mikä oli sentään vielä jollain lailla kunnossa.

Leikkaaminen oli kuitenkin varmasti oikea ratkaisu. Heti leikkauksen jälkeen vastaukset kysymyksiin saatiin käden puristamisen sijasta puhumalla. Oli ihmeellistä kuulla tuosta! Puhe oli kuitenkin ollut hyvin vaikeaa ja jopa mahdotonta jo pitkän aikaa. Muutenkin kunto tuntui paranevan suhteellisen nopeasti tuon leikkauksen jälkeen. Käsien ja jalkojen liike ja voima palautuivat pian. Puolen vuoden makaamisen jälkeen lihakset olivat tietenkin huonossa kunnossa. Helmikuun lopulla lääkärien mielipide tosin oli, että potilas ei todennäköisesti koskaan enää kunnolla kävelisi, päättäisi opintojaan saati selviytyisi arjestaan yksin. Tuo oli tietenkin raskas uutinen, vaikka sitä oli jo pitkään odotettu ja pelätty... Jäin sen takia jopa pariksi päiväksi kotiin vain olemaan ja ajattelemaan, sillä opiskelumotivaatio meni sen siliän tien. Mitä oli enää väliä minun opiskeluillani tai elämälläni, kun toinen ei mistään samanlaisesta voisi enää koskaan edes haaveilla?

Mutta toisinaan eivät taitavimmatkaan lääkärit osaa ennustaa, miten potilas lopulta kuntoutuu. Heidän pitää osata kertoa se pahin mahdollinen vaihtoehto. Kuukausi huonon ennusteen saamisen jälkeen eli maaliskuun lopulla kumoutui alas ensimmäinen lasillinen vettä sitten syyskuun. Pian sen jälkeen päästiin eroon mahaan ruokaa vievästä letkusta, sillä jos juominen onnistui, onnistuisi myös syöminen. Syömisen aloittamisen jälkeen kuntouminen lähti edistymään uskomattoman nopeasti. Ensin juotiin, sitten syötiin, pian jaksettiin jo istua 15 minuuttia eikä siitä mennyt kauaa, kun jo pyörätuolilla itse rullailtiin. Ensimmäinen facebook päivitys huhtikuun alussa sai minut nauramaan ja itkemään onnesta kesken kielioppiluennon. Pääsiäisenä velipoika pääsi ensimmäistä kertaa kotiin vanhempieni luokse. Tuolloin hän ei vielä jaksanut sängyssä omaa kylkeään kääntää, mutta puhe sujui lähes normaalisti ja käsien liike sujui hyvin. Seuraavalla kotikäynnillä pari viikkoa myöhemmin hän jaksoi kuitenkin jo nostaa itsensä pyörätuoliin! Siitä ei mennyt kuin pari viikkoa, kun näin skypessä veljen jo kävelevän lyhyen matkan toisen veljeni varmistaessa. Tuosta parin viikon päästä fysioterapeutti jo kielsi pyörätuolin käytön, että ei vain laiskistuttaisi, mutta kepitkin lensivät nurkkaan jo viikon päästä! Nyt veli on jo siinä kunnossa, että jopa pyöräily onnistuu. Apua ei tarvita enää melkein suunnilleen mihinkään. Ja mikä tärkeintä, pään toiminnassa ja järjen juoksussa ei tunnu olevan mitään vikaa tai ongelmaa, vaikka tietenkin väsymys iskee helpommin kuin ennen. Se on tietenkin kaiken koetun jälkeen hyvin ymmärrettävää. Pää ja kroppa ovat vielä vasta toipumassa rankasta kokemuksesta, ja sille pitää antaa aikaa. Muistoja ei syksyltä liikoja ole, mutta se on kai ainakin toistaiseksi vain hyvä. Toisaalta meille muille on vaikeaa se, että hän ei muista, miten paljon meitä on pelottanut, vaikka itseään on varmasti silloin pelottanut vielä meitä enemmän. Ei varmasti ollut helppoa herätä jokaiseen päivään eilistä huonommassa kunnossa... Mutta nyt on asiat viimeinkin toisin!

Minulle pitäisi nyt siis olla ja onkin paljon pelättyä helpompaa palata Suomeen. Jos olisin voinut jättää tämän kaiken kokematta, olisin sen enemmän kuin mielelläni tehnyt. En soisi tällaista kokemusta kenellekään. Ei ole todellakaan helppoa olla kaukana perheen ja tuttujen ihmisten luota, kun joku läheinen on sairaalassa. Silloin on entistäkin tärkeämpää pitää yhtä perheen kanssa, mutta myös ympäröidä itsensä niillä ihmisillä, jotka tarjoavat apuaan. Sekin pieni twisti tässä kaikessa loppujen lopuksi oli, että ilman tätä epäonnea en varmaan olisi näin läheinen Islannista saatujen ystävieni kanssa. Jotkut sanoivatkin, että meidän porukasta ei olisi varmaan ilman Ollia näin läheistä tullut. Kaikki halusivat olla minun tukenani huonoina hetkinä ja jakaa ilouutiset. Minun murheeni antoi myös muille tilaisuuden kertoa omista ikävistä selviytymistarinoista, jotka antoivat uskoa huomiseen. Opittiin, että elämä ei ole aina reilu, mutta siitäkin huolimatta ja ehkä juuri siksi on tärkeintä vain keskittyä siihen, mitä sillä hetkellä on. Oli se sitten kuppi kaakaota, sohvalle porukalla käpertyminen, iltakävely, sinfoniaorkesterin konsertti tai Adventure Time. Sillä hetkellä ei ole mitään muuta.

Tällä hetkellä on vain aikaa ajatella, Färsaaret, kesäilta, harmonikka ja islantilaisia ympärillä aiheuttamassa ikävää Islantiin. Niistä aion nyt vielä pari päivää täällä nauttia parhaani mukaan. En aio ajatella, että en halua palata Suomeen, sillä sinne paluu on kuitenkin lopulta edessä.. Eikä se varmasti niin kamalaa loppujen lopuksi edes ole, vaikka erilaista elämä tuleekin varmasti olemaan. Lopulta se on pelkkää elämää huolineen ja murheineen, mutta myös iloineen.

Paluumatka on alkanut

Kai se on myönnettävä, että tämä aikani Islannissa on tulossa päätökseensä. Olen jo niin monet heipat täällä sanonut, että oikeastaan onkin jo ihan hyvä lähteä... Lähdin Reykjavíkistä lopullisesti toissapäivänä eli maanantaina ja päädyin tänne eli Seyðisfjörðuriin eli toiselle puolelle Islantia eli noin 660 000 metrin päähän pääkaupungista eilen eli tiistaina. Lautta täältä Färsaarille lähtee huomenaamulla. Liftausreissu tänne oli oikeastaan vain yksi reissu muiden joukossa, sillä liftasin saman matkan jo viikko sitten saattaessani kämppiksen tänne samaan paikkaan. Kämppiksen lähteminen oli jo oikeastaan päätös minunkin Islannilleni, sillä oltiin asuttu samassa asunnossa elokuusta lähtien ja tultu läheisiksi ystäviksi. Ajattelin, että hänen lähtönsä olisi minulle se vaikein hyvästien heittäminen, sillä hän oli minulle oikeastaan viimeinen kaveri jäljellä. Tai viimeinen, joka tiesi kaiken, mitä olen täällä käynyt läpi. Lopulta kuitenkin vain sanottiin, että nähdään kahden viikon päästä, sillä silloin kasaannutaan vanhalla porukalla hetkiseksi Berliiniin. Olin joka tapauksessa aika hämmentynyt ja tietenkin hyvin haikea, kun palasin yksin kotiin Reykjavíkiin. Asunto ei tuntunut enää samalta kodilta. Alakerrassa oli kaksi uutta kämppistä, joiden rutiinit olivat aivan erilaiset kuin mihin olin tottunut. Edes yläkerran sohva ei tuntunut enää samalta, vaikka samalla tavalla siellä Adventure Timea katsottiinkin. Tuli tunne, että minun aikani siinä talossa on nyt ohi. Oli aika pakata kamat, siivota huone ja lähteä kohti lauttaa, joka vie minut pois Islannista.

Nyt vielä Seyðisfjörðurissakaan en tosin ole tajunnut, että en enää palaa takaisin Reykjavíkiin. En ainakaan ennen seuraavaa kertaa Islannissa. Tuntuu toisaalta hyvin haikealta, mutta toisaalta.. juuri nyt odotan enemmän, että pääsen Berliiniin ja Osloon tapaamaan kavereita täältä vielä ennen Suomeen paluuta. Luultavasti hyvästit lentokentillä ovat paljon Islannissa sanottuja hyvästejä pahemmat, sillä sitten olen itse ihan oikeasti matkalla Suomeen. Paluu tuntuu pahalta, joten varoitan ihmisiä Suomessa jo tässä vaiheessa, että olen varmasti pitkään surullinen, epäsosiaalinen ja ikävöin ihmisiä ja asioita Islannista. En halua sanoa, että Suomessa asiat olisivat yhtään huonompia. En vain ole enää sama ihminen kuin lähtiessäni, joten uuteen itseeni vanhassa ympäristössä tottumiseen menee varmasti aikaa. Mutta toisaalta, minun Suomenikin on muuttunut, paljon enemmän kuin olisin koskaan halunnut. Siksipä siis matkustan nyt kotiin niin pitkään kuin voin ja koetan ajatella kaiken läpi jo tuolla matkalla. Matka kulkee Färsaarien, Tanskan, Berliinin ja Oslon kautta siis ihan tarkoituksella, sillä kokemastani vuodesta ei pääse yli ihan kolmen ja puolen tunnin lennon aikana. :)

Joten… Mitä sitä nyt sitten sanoisi hyvästien hetkellä… Heippa, Islanti! Olit minulle hyvä! Nähdään mahdollisimman pian tulevaisuudessa!

Suomi ja Suomen ihmiset, tavataan parin viikon päästä, mutta älkää olko minulle vihaisia, jos olen myrtsinä paluustani ja kaipaan muualle. :) Se kuuluu vaihdon jälkeiseen olotilaan ja on aivan normaalia. Mutta en lupaa enää koskaan olla sama oma itseni kuin ennen Islantia. :)

Vähän varjopuolista

Huomasin tässä männä viikolla, että Reykjavíkissa on kesä ja kiireinen turistikausi on juuri alkanut. Pääkatuna pidetty Laugavegur on täynnä matkailijoita. Näyttää ihanan tutulta, kun nuoria kesätyöläisiä näkee kukkapenkkien kimpussa ja katuja siivoamassa, ihan niinkuin Tampereella! Keskusta on ihanan täynnä vaikka sun minkälaista taidetta ja esiintyjiä! Äsken näin yhdeksänhenkisen rosvojoukon kiipeilevän ikkunalaudoilla. Villatuotekauppa Varman edustalla soitteli nuori sellisti ja viulisti. Erään kaupan edessä oli tarjolla ryhmäliikuntaa hauskoihin asuihin pukeutuneiden nuorien ohjaamana. Viikko sitten jututettiin Ingólfstorgilla kesätyökseen soittelevia nuoria muusikoita. Reykjavíkin kaupunki maksaa näille 18-kesäisille kadulla soittamisesta, mutta myös häissä ja muissa juhlissa esiintymisestä. Kuulosti hyvältä konseptilta, sillä samalla nuoret saavat kokemusta esiintymisestä. Muiden katutaiteilijoiden osalta en tiedä, onko kyseessä kaupungin maksama viihdyttäjänä oleminen vai ihan vain kokeilun- ja esittämisenhalu. Ilostuttavaa joka tapauksessa! :)

Olen tosin hieman ristiriitaisin mielin seurannut tätä turistien tulvaa Reykjavíkissa. Matkailijoita täällä ja Islannissa yleensäkin käy nimittäin moninkertaisesti Islannin omaan väkilukuun verrattuna ja miksipäs ei kävisi, sillä Islanti on paikkana niin kamalan kaunis ja ihana. Olen kai mustasukkainen siitä Islannista ja Reykjavíkista, jonka olen saanut viimeisen vuoden aikana kokea, mutta minun pitäisi muistaa, ettäolen itsekin matkailija ja käynyt katsomassa Islannin kuuluisimmat luonnonnähtävyydet enkä oikeasti tiedä mistään mitään muuten kuin kuulopuheiden ja oman kokemuksen perusteella, joten olen ehkä vähän huono kritisoimaan.. Siitä huolimatta tuntuu, että Islanti eli islantilaiset eli nuo muutamat hurjat myyvät kauniin luontonsa ihan vain rahanhimoissaan. Aja jeepillä jäätikölle! Näe Islanti helikopterista! Ratsasta upeilla pienillä hevosillamme laavakentällä! Näe lunni! Maista lunninlihaa! Näe valas! Maista valaanlihaa! Juo puhtainta vettä suoraan jäätiköstä! Koe luonnonrauha! Osta käsintehtyjä villatuotteita! Koe Reykjavíkin hurja yöelämä! Vain sinä ja sinun ystäväsi/kumppanisi/perheesi! Ja kymmenet tuhannet muut...

Varmasti hienoja kokemuksia kaikki edellä mainitut, mutta silti mietityttää, että mikä on kaiken tämän hinta. Pikkupräntin jäätikkövesipullon kyljestä luettueen tietää, että Islannin jäätiköiden vesi on pullotettu Iso-Britanniassa. Islantilaisesta villasta kudotut lapaset on valmistettu Kiinassa. Reykjavíkin keskustaan nousee hotelleja kuin sieniä sateella. Juttelin parin paikallisen kaverin kanssa asiasta ja kuulin paikoista, jotka vielä vuosi sitten olivat kahviloita, keikkapaikkoja, apteekkeja yms., nyt hotelleja tai purku-uhan alla, jotta tilalle voitaisiin rakentaa hotelleja. Baarien, kahviloiden ja kauppojen elämä Islannissa on muutenkin lyhyt, sillä talven aikana moni hyvällä paikalla oleva liiketila oli tyhjillään, luultavasti, koska vuokra oli liian korkea asiakkaiden määrään nähden. Baari nimeltään Harlem ei ole enää Harlem, vaan Húrra. Stofan ei ole kohta enää se keltainen talo Ingólstorgin kulmassa, vaan kellarikahvila pari korttelia tuonnempana. Huhut kertovat, että muun muassa Björkin bongauspaikkana tunnettu Stofan muuttaa, koska Ingólfstorgille nousee jälleen yksi hotelli. Hotelli-innostus etenee niin pelottavaa tahtia, että järkevien rakennussuunnitelmien tekeminen ja kannattavan tulevaisuuden pohtiminen näyttää unohtuneen. Matkailu koko kansan tukipilarina on näköjään kannattava vaihtoehto, mutta onko se sitä myös kymmenen vuoden kuluttua? Onko Reykjavíkin keskustassa vielä tuolloin elämää vai onko se vain tyhjiä hotelleja täynnä?

Oma sisäinen hippini on huolissaan Islannin herkästä luonnosta, jota myös mainostetaan herkkänä, puhtaana ja koskemattomana. Sitähän se vielä hetken onkin, mutta ei kauaa tällaisen menon jatkuessa. Golden Circle on tietenkin jokaisen Islannin matkaajan pakko käydä, sillä Circlen varrella näkee mannerlaattojen saumakohdan, historiallisesti tärkeän Þingvellirin, Geysirin alueen ja Gullfossin vesiputouksen. Noissa paikoissa rauhaisaa kokemusta luonnonhelmassa saa hakea oman päänsä sisältä, sillä paikat ovat täynnä muita matkailijoita ympäri vuoden. Monet tulevat paikalle täydessä linja-autossa tai omalla vuokra-autolla, nappaavat Been There, Done That -kuvansa, ostavat matkamuistopuodista islantilaisesta villasta Kiinassa valmistetut lapaset ja huristavat pois sen kummemmin ihmettelemättä. Toisilla on jopa niin kiire, että matalan aidan rajaamalla päällystetyllä polulla ei malta pysyä. On nopeampaa ylittää matala aita ja oikaista. Eihän se luonto nyt siitä pilalle mene, jos minä tuosta nopsaan hilipasen. Mutta kun noita miniä on joka päivä muutamakin kymmenen, alkavat askelet luonnossa näkyä ja pian parista jalanjäljestä muodostuu valtatie. Hups.

Ai niin ja se roskaaminen. Älä jätä roskia jälkeesi pilaamaan maisemaa. Turistipaikoilla roskisten löytäminen on helppoa ja joskus jopa jätteiden lajittelu on mahdollista. Se on hyvä! Toista vain on asutuskeskuksissa. Roskiksia löytyy kyllä muualtakin kuin teiden penkoilta kunhan vain osaa ja jaksaa etsiä, mutta kierrätys on täällä vielä vauvantossuissa muihin käymiini maihin verrattuna. Muiden vaihtareiden kanssa ihmeteltiin heti alkuun, kun ei läydetty paikkaa biojätteelle. Taisin bongata biojäteastioita vain yliopistolla, mutta nekin olivat täynnä kaikkea muuta. Paperin, kartongin ja muovin saattoi sentään sekajätteestä erottaa, mutta metallista ja lasista onnistuttiin kierrättämään vain alkoholia ja virvoitusjuomia sisältäneet pakkaukset, kaikki muu päätyi sekajätteeseen. Kierrättämistä olisi varmasti helpottanut myös seitsenhenkisen talouden yhteinen yrittäminen, mutta alkuinnostuksen jälkeen huomasin olevani ideologiani kanssa yksin. Luovutin siis lopulta minäkin, huokaus.. Mutta puolustuksekseni sanon, että ei ihan oikeasti ole tehty kierrättämistä täällä helpoksi!

Huh, saarnasin, kritisoin ja kärjistin ilman sen kummempaa tietoa, kuten jo mainitsin. Olen edelleen aivan Islannin lumoissa, mutta en voi väittää, että tämä maa olisi vain ja ainoastaan ihana. Mikään maa ei ole! Halusin vain vielä ennen täältä lähtemistä kertoa asioista, jotka hieman ovat ottaneet päähän ja ihmetyttäneet, että kaikki postaukset eivät olisi pelkkää Islannin kauneuden ylistystä ja vaihtovuoden hauskuutta. Halusin sanoa, että ihmiset hyvät, miettikää, minne matkaatte, miksi matkaatte ja miten matkaatte. Haluan suositella Islantia matkakohteena, mutta olen siitä mustasukkainen. Haluan Islannin säilyvän yhtä kauniina kuin itsekin sen näin, mutta tätä menoa tuo toive ei toteudu. Ystävät hyvät,jos jatkuvasti vaihtuva säätila ei miellytä, tyytykää kauniisiin kuviin, joita löytää googlettamalla. Mutta jos matkaatte Islantiin, matkatkaa nyt kun se vielä on ja pysykää ja ihmetelkää hetki. Se kannattaa noin yleensäkin maailmaa matkatessa.

Hauskaa haikeutta

Listaan taas asioita ja tunteita, joita olen kokenut sitten viimeisten kuulumisten kertailun. Pahoittelen laiskuutta lähinnä itselleni.

• Anna lähti. Olin surullinen. Päätin, että en enää koskaan tutustu uusiin ihmisiin.
• Majoitin kaverin kavereita Ranskasta. Ennakkoväsymyksestä huolimatta oli tosi hauskaa! Ovat nyt myös minun kavereita. :) Totesin, että kyllä uusiin ihmisiin kannattaa aina tutustua, vaikka hyvästit ovatkin aina haikeita.
• Kävin Viðeyllä. Ihmettelin Yoko Onon Imagine Peace Toweria ja kuvittelin rauhan. Oli hauskaa ja rauhallista!
  
  
  
• Sinéad ja Gabi lähtivät. Todistettiin kaunis auringonnousu linja-autoa odotellessa. Olin entistäkin surullisempi.
• Pyöräilin yksin Seltjarnarnesille ja takaisin. Oli hauskaa, mutta haikeaa. Kuvasin paljon filmille.
• Sanoin heipat Lærkelle. Oli hauskaa ja haikeaa.
• Brian ja Quentin muuttivat tähän taloon. Hauskaa, mutta omituista. Kansallisuuksien tasapainot säilyivät, mutta sukupuolten ei.
• Ostin teltan, koska lopunajan telttavuokrista kertyy kuitenkin kokonaisen teltan hinta. Jee! Olen vapaa telttailemaan!
• Lähdin liftaamaan kämppisteni Davidin ja Lukasin sekä ystäväisemme Astan kanssa. Hukkasin filmikamerani, voi surku!! Nähtiin ja koettiin kaksi uskomattoman kaunista auringonlaskua ja -nousua Borgarnesissa ja Stykkishólmurissa. Kuulin uskomattoman ja pelottavan tarinan liftaamisesta USA:ssa. Päätin, että en liftaa siellä, mutta jatkan liftaamista Islannissa. Paluumatkalla puhuin paljon islantia islantilaisten ja srilankalaisten lasten ja aikuisten kanssa. Huomasin, että osaan eli aika voittajafiilis!
• Tapasin uusia ihmisiä ihan vain kotona sohvalla surfatessa. Kansainväliset talot on jees ja tuo iloa!
• Sain tietää, kenellä vielä täällä olevista kavereistani on mustin huumori, kiitos Cards against Humanityn. Saiko kaikelle edes nauraa?
• Tiedän nyt palaavani Suomeen maanantaina 14.7. klo 11:05, jos lento on aikataulussa. Ahdistaa, koska haluaisin vain jäädä Islantiin, mutta kaipa Suomeenkin on joskus palattava. Maailma on nykyään kuitenkin niin pieni, että kaikkialle voi aina palata.

Olipas tylsä lista. Elämä täällä on vain hyvin erilaista talveen verrattuna. Täynnä odottamista. Minun on vielä totuttava siihen, että Suomeen palattuani kaikki on melkein kuin ennenkin, vaikka mikään ei olekaan kuten ennen. Mutta ainakin kaikki on paljon paremmin kuin uskalsin vielä talvella odottaa. :)

Ringillä, viides osa: Pohjoisen ihmeitä

Liftausreissun viidennen päivän aamuna reissukumppanini Tiinan ja minun sekä Baananimiehenä nyt tunnetun saksalaisen matkaajan tiet erkanivat yllättäen meidän kaikkien halutessa jatkaa matkaa alkuperäisten suunnitelmien mukaisesti eli hän yksin autollaan ja me paukalokyydeillä. Teltta siis pakettiin ja peukalo pystyssä tien poskeen.

Ei mennyt kauaa ennen kuin meidät noukki kyytiinsä Australiasta saakka Islantiin tullut arkkitehti. Tiinan kanssa päätimme tavoitella illalla Mývatnia (lue: miivahtn) majapaikaksi ja sinnehän aussi meidät lupasi viedä. Mutta hän oli kuullut joltakulta, että pian Egilsstaðirin jälkeen kannattaa poiketa ring roadilta pohjoiseen, koukkaukseen menee vain parikymmentä minuuttia. Millähän ihme pikakiiturilla oli kyseinen henkilö tuon koukkausen parissakymmenessä minuutissa tehnyt? Meillä koukkaukseen meni nimittäin yli kaksi tuntia! Mutta eipä ollut valittamista, sillä maisemat olivat henkeäsalpaavan kauniit ja ihanat. Ajettiin pilvisestä laaksosta vuoren huipulle ja löydettiin itsemme kahtien pilvien välistä ja auringonpaisteesta. Khuul!

"Why did you stop to take pictures of sheep? Don't you have them in Australia as well?"
"Yes, but they don't live in this cool places!"

Jännä juttu pohjoisessa ajellessa oli se, että... tuota noin.. aluehan on siis Islannin kuivinta eli pelkkiä kiviä. Mutta jännä juttu on se, että tuolla alueella virtaa Islannin suurin ja pisin joki, jossa on Euroopan vesiämäärältään suurin vesiputous, Dettifoss (lue: dehtifos). Jotenkin absurdia, että kaiken kiven ja kuivuuden keskellä on niin paljon vettä.

Kuivaa ja karua pohjoista.

Dettifoss.

Dettifossilta suunta jatkui pohjoiseen kohti Ásbyrgin (lue: ausbirkin) kanjonia. Kuulema tuo hevosenkengän muotoinen kanjoni on Odinin kahdeksanjalkaisen hevosen kavionjälki. Kuka nyt mitään geologien selityksiä romahtaneista maaperistä muutenkaan uskoisi! ;) Ásbyrgistä Dettifossille kulkee myös kolmipäiväinen vaellusreitti, jota ei kuitenkaan Tiinan kanssa lähdetty vaeltamaan, mutta ehkä vielä tässä viimeisen kuukauden aikana, hmmmm... :) Sen sijaan ajeltiin autolla vielä pohjoisemmaksi ihan rannikolle saakka. Siellä meri oli sininen ja maa vihreä... Etelään, Mývatnin suunnalle katsellessa nähtiin myös jotain Islannille hyvin harvinaista, nimittäin salamoita! Islantihan on tunnetusti keskellä kylmää valtamerta, minkä takia ukkosten muodostuminen on hyvin harvinaista. Viime marraskuussa Islannissa tosin kuohutti yksi yksinäinen salamanisku, joka valaisi mikrosekunniksi koko Reykjavíkin.

Näkymä pohjoisesta sisämaahan päin. Ásbyrginkin voi kuvasta erottaa, jos osaa katsoa, kjeh.

Matkalla Húsavíkin läpi, jonne meillä ei siis ollut tarkoitus mennä ollenkaan, nähtiin lämpöinen lampi, johon oltaisi pulahdettu, jos kuskilta olisi uskallettu lupa kysyä. Ei tohdittu, joten jatkettiin matkaa kohti kohdetta eli Mývatnia, mutta kuljettiin kuskin kanssa vielä ihmettelemään viimeksi vuonna 1984 purkautunutta Kraflaa, jonka juurella haisi melkoisen vahvasti kananmuna ja maa oli hassun väristä ja tuntuista, nimittäin mutaista.

Höyryävän lämmin lampi Húsavíkin liepeillä.

Kraflan keltainen ja lemuava maaläjä.

Katsoin kraateriin ja kiehuvan laavan sijasta siellä olikin vain vettä..

Lopulta pitkän päivän päätteeksi päästiin leirintäalueelle Mývatnin juurelle. Oltiin taas tuuripellejä kelin suhteen, sillä alueella oli satanut hieman ennen meidän saapumistamme, mutta sade oli jo poissa meidän sinne saapuessamme. Meillä ei mennyt kauaa tajuta, mistä alue on saanut nimensä. Telttaa pystyttäessä saatiin nimittäin hätistellä ahkeraan pikku myitä, noita siivekkäitä pikku öttiäisiä, jotka näyttävät mäkäräisen ja itikan risteytykseltä, mutta eivät onneksi pure. Jostain syystä päivä oli niin rankka ja väsyttävä, että oli vain kiva päästä viimeinkin telttaan ja nukkumaan. Osasyynä saattoi olla myös monen päivän matkaaminen, mutta sehän vain kuuluu liftaamiseen. :)

Pikku mýitä telttakankaassa.

Islannin ympäri toistamiseen

Sorry, so sorry, not sorry, hups, sorry! (Sorry, inside läppää ilman minkäänlaista kontekstia, heh.) Oon ollu taas niin menossa, että en oo ehtiny koneen äärelle. Ajettiin nimittäin hyvin spontaanisti 2302,1 km Islannin ympäri Länsivuonoilla koukaten, kun huomattiin, että Annalla oli silloin enää kymmenen päivää jäljellä. Alkuperäiset suunnitelmat myös muuttui hyvin yllättäen yhdessä päivässä, kun jotkut kaverit lähtivät ja lähtevät Islannista huomattavasti suunniteltua aiemmin ja toisten kavereiden toiset kaverit eivät tänne saakka edes päässeet eli suunnitellut tripit ja vaellukset peruuntuivat. Päätettiin siis viikko sitten torstaina, että lähdetään perjantaina ja palataan keksiviikkona. Auto ja teltta vuokralle ja menoksi. Listaan nyt asiat, jotka nähtiin ympäriinsä ajellessa:

• Rauðasanðurin punainen hiekkaranta.
  
  
  
• Musta kirkko.

  

  Islannissa on kuulema kaksi mustaa kirkkoa, jotka on ihan suosittuja paikallisissa elokuvissa. Tämä kirkko oli punaisen hiekkarannan vierellä Länsivuonoilla.

  
  
• Valkoinen hiekka kiitoradan päässä.

  

  Absurdin tästä tekee se, että tämä on ainoa Islannissa näkemäni valkoinen hiekkaranta, vaikka musta hiekka sekaan tunkeekin.

• Lunneja Islannin ja Euroopan läntisimmässä pisteessä Látrabjargin lintukallioilla. Samassa paikassa kohdattiin Tommy the Toyotan tyhjä akku.
  
  
  

  

  Kiva on kurkkia alas n. 400 metrin korkeudesta.

• Ajomatka halki jo melkein yöttömän yön ja sumun.
• Tuuli, joka esti telttailun ja lämpimän aterian.
• Teltta pellon laidassa.

Kerran oli myös lämmin aamupuuro. © David

• Akureyrin uimahalli.

• Harmaata harmaampi Dettifoss ja Selfoss sekä hotellin vessa.

  

  Dettifoss talvella. © Anna

• Vesiputous, jonka kohinassa oli hyvä nukkua.

  

  Koetettiin illalla kokkailla, mutta tuuli esti jälleen lämpimän aterian. © David

• Metsä, jonka puihin saattoi kiivetä.

  

  © David

• Kilometrin korkuiset vuoret Itävuonoilla.

  

  © David

• Kaveri töissä puolivalmiissa hotellissa.
• Kuulema poroja teltan ympärillä. Itse nukuin viimeinkin kylmyydestä huolimatta.
• Svartifoss.

  

  © Anna

• Vihreän eri sävyt.
• Hajonneet jarrut ja löysä käsijarru, joista ei ole todistusaineistoa.

Reissu oli hauska ja hulvaton, mutta tavallaan myös haikea, kun kerran viimeisiä hetkiä täällä vietellään. Mutta Islannissa telttailusta vielä mainittakoon, että kannattaa hankkia kunnon tuulelta suojattu tai hyvin tehokas retkikeitin. Islannin tuuli on nimittäin Suomeen verrattuna melko navakka ja sammuttaa liekin aika äkkiä.

Loppuviikko kaiken tuon ajamisen jälkeen on kulunut lähinnä kotona ja puistoissa loikoillessa ja rentoillessa. Eräs kaveri viime syksyltä teki come backin, joten kuulumisia on vaihdettu ahkerasti suuntaan jos toiseen. Tänään pitäisi vielä nautiskella toisten viimeisistä yöelämistä tässä kaupungissa ennen maanantain lähtöä... hmm... Ensi viikosta tulee todennäköisesti ankea, kun enää ei näe ihmistä, jonka on nähnyt elokuusen kielikurssin huonetoveriuden jälkeen lähes joka päivä, paitsi jos olen ollut Suomessa tai hän Saksassa. Arki täällä on siis kovassa myllerryksessä, mutta nauttikaamme siitä silti!

Päätöksiä

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös vaihdot Islannissa.. Itse olen täällä vielä lähes kaksi kuukautta, mutta monilla muilla lähdön aika koittaa jo nyt heti tenttien loputtua. Näitä päiviä on hiljaa odotettu ja pelätty koko kevään ajan, ja nyt ne ovat täällä. Siksi on otettu kaikki ilo irti joka ikisestä yhteisestä hetkestä, joita on tietenkin ollut niin paljon kuin mahdollista. Tähän päivään saakka nämä päivät olivat vain niin epätodellisen kaukana, että niihin ei oikeastaan edes uskonut, eikä niihin osannut varautua. Mutta nyt ne todella ovat täällä ja tuntuu vain haikealta, vaikka elämä täällä jatkuukin lähes entiseen malliin. Meitä on täällä vain aina vain vähemmän ja vähemmän arkea jakamassa...

Tänä aamuna tämä lopun alku iski täydellä teholla päin pläsiä, kun sanottiin haikeaakin haikeammat hyvästit, eipäs kun näkemiinset!!, kämppikselleni Christinelle, joka lähti kohti Itä-Islantia ja sieltä Tanskaan lähtevää lauttaa. Huomenaamulla kyynelet todennäköisesti vierivät taas, kun on Kimin aika lähteä. Tulevalla viikolla heippoja sanotaan muutenkin lähes joka päivä ja aika pahoja paloja ja hyvästejä on jo odotettavissa.. Toisaalta on hienoa olla viimeisten lähtijöiden joukossa ja nähdä muiden lähtevän. Olla se, joka jää ja lähettää toiset matkaan. Toisaalta taas tunnemyllerrystä on tämän talven aikana ollut riittämiin jo muutenkin. Ei tarvitsisi enää näitä vähiä vesivaroja turhan päiten tuhlailla.Tällä hetkellä tekisi mieli vain paeta eräiden tavoin useammaksi viikoksi toiselle mantereelle ja sanoa kaikki heipat kerralla!

Noh, onneksi sentään vietettiin viimeisin ilta, yö ja aamu Christinen kanssa niin tiiviisti päivällisellä, baarissa, falafelilla, leikkikentällä ja lopulta omassa huoneessaan matkalaukkua pakkaillen, että ei enää paremmin voisi viimeisiä hetkiä viettää! Sama aiotaan tehdä tänään Kimin kanssa ja valvoa kanssaan lentokenttäbussin lähtemiseen saakka eli varhaiseen aamuun ohi pikkutuntien. Yritetään olla olematta liian haikeita, sillä kaikki heipat täällä nyt tarkoittavat vain iloisia jälleennäkemisiä lähitulevaisuudessa!

Ringillä, neljäs osa: Banaanimiehen matkassa

Kolmas liftauspäivä alkoi Víkistä ilman sen suurempia tulivuorien purkauksia. Aamu meni sähkökatkoisessa suihkussa ja huoltsikalla kahvilla. Banaanimiehen kanssa oli edellisenä iltana ollut puhetta, että meillä saattaisi olla sama suunta... Mutta aamullapa oli hän kadonnut kuin tuhka tuuleen saksalaisine autoineen. Petyttiin hieman, mutta todettiin, että kaipa se liftauksen idea onkin saada uusia kyytejä koko ajan. Ilo oli kuitenkin suuri, kun ystävämme Banaanimies noukki meidät kyytiinsä huoltsikan pihasta ja jatkoi matkaa kanssamme vielä kaksi päivää!

Ensimmäinen päivä kyydissään meni Islannin eteläisen rannikon laavakenttien yli kiitäessä. Herra Banaanimies halusi päästä jäätikölle, joten jäätikölle yritettiin. Jos ajelee selkeänä päivänä Reykjavíkista etelään, ei jäätikön näkemiseltä melkein edes voi välttyä, sillä heti ensimmäisenä tuntisen matkan jälkeen näkee kuuluisan Eyjafjallajökullin (lue: eija-fjatla-jöökytl), seuraavana hieman ennen Víkiä voi huomata Mýrdalsjökullin (lue: miir-dals-jöökytl) ja pian Víkin ohittamisen jälkeen horisontissa jo häämöttää Euroopan isoin jäätikkö, Vatnajökull (lue: vaʰtna-jöökytl). Sitä voikin sitten ihastella edessä ja vasemmalla (kun ajelee itää kohti) ja laavakenttää oikealla. Tuon laavakentän aiheutti aikoinaan, joskus 1783-1785, tulivuori nimeltä Laki. Purkauksen takia suunnilleen puolet Islannin silloisista asukkaista sai surmansa muun muassa siksi, että ei ruokaa ei ollut kaikille. Samainen purkaus oli myös osasyynä pieneen jääkauteen ja sitä myötä ehkäpä jopa Ranskan vallankumoukseen.

Laavakenttää ja horisontissa se kuuluisa Vatnajökull.

Noh, Vatnajökullin yhtä sormea käytiin hipaisemassa, kunhan ensin körryyteltiin soratiellä kahtakymppiä, kun saksalainen ystävämme peläksi pikkukivien kolinaa auton pohjassa. Jäätiköillä on näinä päivinä tapana pienentyä entisestä massiivisuudestaan. Tiina ja minä oltiin lähinnä vaikuttuneen hiljaisia, kun jäätikön reunalla nähtiin likaisessa vedessä kauniina aurinkoisena kesäpäivänä lilluvia jäävuoria. Näkymä ja hiljaisuus jäätikön ympärillä toi mieleeni lähinnä hautasmaan. Ääneen tämän ajatuksen sanottuani matkaseuramme halusi lohduttaa meitä ja sanoi, että ehkä jäävuoret ovatkin vain kylvyssä. En tiedä, miten paljon ajatus kylpevistä jäävuorista lohduttaa, mutta ainakin se oli hauska ajatus! Ainakin kylpevistä jäävuorista on tullut täällä myös nähtävyys, sillä Jökulsárlónin jäävuorikylpylä on yksi Islannin hienoimmista nähtävyyksistä. Paikan yllä tuntuu aina olevan syvä hiljaisuus ja taianomainen, rauhallinen tunnelma. Sumusta erottuvien jäälohkareiden sinisyyttä ja valtavuutta ei voi kuin ihmetellä ja ihastella ja kunnnioittaa hiljaa.

Jäätiköiden hautausmaa.

Jökulsárlón.

Jökulsárlónilla kohtasimme ensimmäiset liftarit sitten.. meidän. Eli Víkin. Kyseessä oli kaksi ranskalaista vaeltajaa, jotka näyttivät Tiinalle viekoittelevia kuvia Laugarvegurin vaellukseltaan. Ei siis Reykjavíkin baarikadun vaellukselta, vaan kolmipäiväinen vaellus Laundmannalaugarista Þorsmörkiin. Muutenkin olivat hauskoja tyyppejä he. Olivat niin luonnon lapsia, että eivät leirintäalueelle halunneet meidän mukavuudenhaluisten ja nälkäisien muiden seuraan liittyä. Me sen sijaan leiriydyttiin Höfnin leirintäalueelle, metsästettiin Banaanimiehelle lisäpeitettä, etsittiin takakonttiin loukkuun jäänyttä lompakkoa, maisteltiin islantilaisia olusia ja kokkailtiin perus pussipastoja trangialla. Ei nähty edes, millainen oli leiripaikka, kun oli niin sumuista, kuten maan itäosissa yleensäkin tuppaa olemaan.

Seuraavan aamun maisema vuorineen olikin entistä mukavampi yllätys, sillä ainainen sumu oli auringonnousussa hälvennyt. Edellisenä iltana oltiin jo vähän puhuttu, että saatettaisiin seuraavanakin päivänä liftata saksalaisen auton kyytiin. Ihan ei peukkupaikalle päästy, kun kuski ilmoitti, että vois lähteä viiden minuutin kuluttua. Teltan kuivattelu ja aamupuurojen keittely jäi siis vähälle ja me tultiin pahalle päälle. Käytiin sentään huoltsikalta kahvit. Lohdutukseksi Banaanimies kuitenkin pysäytti auton jonkin ajan päästä kauniille paikalle ja antoi meidän rauhassa valmistaa keksitaikinalta maistuva aamupuuro ja vieläpä nauttia se vielä lämpimän kahvin kera. Ei voitu olla pitkävihaisia.

Tällaisesta paikasta herättiin.

Neljäs liftauspäivä ei sisältänyt Islannin kaunista luontoa suurempia huippukohtia, mikä tietenkin on jo itsessään suuri huippukohta. Lähinnä maisemaan kuului meri oikealla, vuori vasemmalla, turisteja keskellä tietä, mustia hiekkarantoja, mustalla hiekkarannalla uintia, serpentiinitietä ylös, lumienkeleitä lumilämpäreissä, serpentiiniteitä alas, Islannin suurin metsä nimeltänsä Hallormssaðaskógur, joka myös näytti ihan tavalliselta skandinaaviselta metsältä, saavuttamaton pato ja leirintäalue, jolla voitiin pestä pyykkiä. Pyykin ulkonakuivattamisessa oli omat pienet vippaskonstinsa, sillä pyykkimummo kertoi, että every night come fog. Itäisessä Islannissa on siis ilmeisesti joka ilta sumuista ja tällä kertaa myös melko tuulista, ainakin Egilsstadirin naapurissa Fellabærissa.

Koska selostus neljännestä päivästä oli listamainen, annan kuvien kertoa. Säästän sanat myöhemmäksi.

Atlantin rannalla.

Meri houkutti niin kovin, että uimaan oli päästävä.

Idän ainainen sumu.

Erään serpentiinitien melkein huipulta.

Melkein automainos vuoren huipulla.

Ihan tavallinen metsä Islannissa. Puut vain oli vähän pienempiä, kuin mihin olen tottunut.

Fellabær ja hiljaa hiipivä sumu.

Hei hei huhtikuu!

Aika on mennyt niin opiskelu- ja reissukiireissä, että hyvä jos olen ehtinyt tietokoneella sähköpostit tarkistaa, saati sitten yhtään mitään pitempää hetkeä keskittyä ja muistoja alas kirjoitella. Muistoja alas kirjoitella, hmph.. Huomasin tuossa männä viikolla, että mikään kieli ei ole enää yhdeksän kuukauden ulkoisilla mailla oleilun jälkeen sujuva. Suomi tökkii, kun sitä yrittää sönköttää. Englanti takeltelee. Islanti meni tentissäkin niin päin mäntyseiniä, että... tuloksia odottellessa. Ruotsista on tullut blandinaavintia. Huoh... Saksaa ja ranskaa en edes yritä muuta kuin ymmärtää.

Sitten viime näkemän eli kirjoitelman on tapahtunut niin paljon asioita, että en meinaa pysyä laskuissa edes mukana. Siksi kuvaan kaikkea vain lyhyesti.

Menin humanistina geologien kenttäretkelle kuulemaan ilmaista ja erilaista selostusta Reykjanesin niemimaasta. Ilman tuota selostusta olisin vain ajatellut, että kah, kiviä. Nyt mietin, että kah, a'a [a:'a:] ja kah, kaunis pahoehoe [poihoi]. Laavatyyppejä nimittäin. Kannatti herätä kolmen tunnin yöunilta ja viettää sitä kaiken jälkeistä päivää geologikavereiden kanssa. Heillä oli toivottavasti yhtä kivaa ja lisäksi hyvää kertausta omia tenttejään varten, kun kaiken minulle joutuivat selittämään.

Reykjanes eli savuinen nenä. Se todettiin monin aistein.

Tämä oli kai nyt sitten sitä pahoehoeta.

Kävin pääsiäisenä Länsivuonoilla ihmettelemässä, että miten vietetään kunnon festarit talvisäässä, koska ei koskaan menty etelään. Aldrei fór ég suður (suomeksi: En koskaan mennyt etelään) oli kyllä festarina näkemisen ja kokemisen arvoinen, sillä enpä ole aiemmilla festareilla tanssinut lumisateessa. Telttailu tosin vaihdettiin ihan vaan hostelliin, koska mukavuudenhaluinen ja flunssainen minä en halunnut lumituiskussa kesämakarilla nukkua. Tiesin sen kyllä jo etukäteen. Festarit kokemuksena oli kivan rennot. Lavoja oli yksi, kukin bändi esiintyi puolisen tuntia, pikainen vaihto ja meininki jatkuu.

Koreilematon lista esiintyjistä. Huomaa ensimmäisenä Peppi Pitkätossu.

Länsivuonoilla käytiin myös ihmettelemässä, että mistäs kaikki alkoikaan eli palattiin porukan juurille Núpuriin. Matka sinne ei ollut helppo, sillä auto juoksi ulos kaasusta keskellä ylösmäkeä. Onneksi auttavaiset islantilaiset hakivat meille lisää löpöä ja matka pääsi jatkumaan. Onnena onnettumuudessa oli, että ei ehditty ajella samana iltana seuraavaan hostelliin kolmen tunnin ajomatkan päähän vuorien ylitse, koska ajomatka olisikin ollut vain alle puoli tuntia vuorien tällä puolen. Lopulta ei ajettu ollenkaan ja surfattiin sohvilla mukavassa kattohuoneistossa Ísafjörðurissa.

Auton jättäessä tien päälle ala tehdä lumiukkoa.

Núpur. Maisema oli hieman talvisempi kuin vielä elokuussa..

Heti ei pääsiäistä maltettu lopettaa, vaan ajeltiin Hólmavíkin noitamuseota ihmettelemään ja päädyttiin vielä yöpymään Snæfellsnesiltä aiemmin löytämässämme tuvassa. Siellä lähinnä nautittiin kitaroinnista ja lauleltiin itsemme lämpimiksi. Itse sain hienon hetken, kun vessareissulla katsoin hämmentynyttä napakettua pienen hetken suoraan silmiin ja hämmennyin itsekin. En ensin tajunnut, että mikä on tämä kissan kokoinen otus, joka näyttää enemmän pieneltä koiralta. Se varmaan miettiä, että mitä tuo kaksijalkainen tekee täällä, kun yleensä ne vierailee vain päivisin. Yön jälkeisen päivän iltana oli jo pakko jo takaisin kaupungissa, mutta ennen sitä ehdittiin vielä ottaa nokoset basalttipilareiden päällä.

Basalttipilarit.

Nokoset.

Pidennetyn pääsiäisen jälkeen täällä vietettiin kesän ensimmäistä päivää 24.4.. Itse vietin kesän ensimmäisen päivän ahkerasti tenttikirjojen ääressä, sillä lakon siirtymisen takia päivänä seuraavana oli tentti islannin kielestä. Seuraavakin viikonloppu meni vain tenttitouhuissa, mutta mukavasti aurinkoisella parvekkeella. Aurinko ahkeroi minulle jo kellon ranteeseen. Itse en selvästikään ahkeroinut tarpeeksi viiden päivän pelkästä opiskelusta huolimatta, koska minun osaltani lukukauden päättänyt islannin kieliopin tentti tuntui menevän huonosti.. Todellisuudesta en sitten tiedä.

Palkitsin silti itseni kiipeämällä vapunaattona Esjalle ja matkaamalla Vestmannasaarille vapun päivänä. Vestmannasaaret on ollut meidän pitkäaikainen tavoite ja nyt viimein sinne huonoista sääennustuksista huolimatta päätettiin lähteä. Sää oli oikein mainio ja näytti siltä, että tuo piskuinen saariryhmä on kaapattu tänne pohjoiseen jostain Välimereltä. Välimerestä muistuttaa myös auringossa ja tuulessa punaiseksi muuttunut naama, heh.

Tänään luvassa on pelkkää rästitekemistä. Lopun lähenemisestä muistuttaa, että taas yksi kaveri tulee meille evakkoon, koska omaan asuntoonsa muuttaa jo muita… Otetaan siis lopusta ajasta kaikki irti ja ihmetellään vaikka illemmalla Star Warsien viimeisiä episodeja!